Keväänihme

Kevät tulee kuin viimeinen räntäsade, iskee vasten kasvoja ja latistaa mielialan.

Se tulee kuitenkin, se on kuin vaalit, sitä ei voi estää, se pitää hyväksyä ja katsoa kevätkoneesta, milloin leskenlehdet puhkeavat. Katujenvarret täyttyvät tiensorasta ja koirankakoista, kadonneista tuteista ja lapasista, lapsia ei voi enää päästää lumeen telmimään, eikä koiria, ne kastuvat läpimäriksi ja tuovat ulonhajua asuntoihin.

Oikealla ja vasemmalla on merkkejä keväästä, pieniä sulaneita kohtia, joissa jo voi nähdä, tai kuvitella näkevänsä nokkosten puskevan pintaan tai krookuksen hennon alun kurkistavan kohden sinenevää taivasta, kirkasta aurinkoa ja naurua ihmisten silmissä.

Olemme matkalla tällä pallolla, olemme matkalla avaruuden halki, olemme kohtaamassa itsemme ja tekemisemme tämän pallon ja sitä ympäröivän ilmakehän kanssa. Lastemme maailma on uhattuna, se maailma mitä sodanjälkeiset sukupolvet ovat rakentaneet, hyväksi luoneet.

Kevään ensimmäinen kärpänen ei ehkä tulekaan, ei perhonen, ei sammakko, pienet tavalliset eläimet ovat uhanalaisia, niillä ei ole paikkaa missä olla, menevät muualle tai kuolevat. Lintujen liverrystä kuulee yhä harvemmin.

Ilo on kuitenkin elossa, se on tavallisia asioita, pieniä huomioita, lapsen naurua, vanhuksen nauryrypyt, se on, se ensimmäinen leskenlehti ja hiirenkorva – ei niitä ole vielä menetetty, eikä menetetä, kunhan toimimme oikein, kunhan olemme sinut itsemme ja toistemme kanssa.

Anu Keskitalo

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s