Muistan

Sulkakynissä olen välillä tehnyt erilaisia kirjoitusharjoituksia – joita kirjoitusoppaat ovat pullollaan – sen mukaan, mikä harjoitus kulloinkin on tuntunut puhuttelevalta. Tässä yksi maistiaisiksi.

Kuva: m-l h

Muistan…

Voi hyvät ihmiset, minähän muistan vaikka mitä! On aina hauskaa muistella, tai lähes aina. Ei, vaan aivan joka kerta. Muisteleminen tuntuu ihanalta, se voimaannuttaa. Muistaminen luo minuuttamme, antaa nykyhetkelle syvyyttä.

Muistan kesäyöt mökillä. Miten istuin saunan jälkeen viilentymässä kuistin kaiteella iho pyyhkeen alta höyryten; katselin järvelle ja kuuntelin lintujen vähitellen hiljenevää laulua. Rantakoivut  kahisuttivat lehtiään illan leppeässä tuulenvireessä ja järven pintaa rikkoi silloin tällöin kalan polskahdus. Sisältä kantautui tv:n ja perheeni ääni tai tarmokas vastan roiske, jos miehet olivat jo menneet saunaan.  Muistan rauhallisen oloni. Muistan, että olin onnellinen.

Mitä muuta? Olin eläväinen ja nauravainen tyttö; muistan, että olen nauttinut elämästä. Että välillä en ole nauttinut, ja että välillä en ole tiennyt, nautinko vai en. Muistojani on tuhansittain, kymmenin tuhansin – onko muisti ihmismielen tapa ylösnousta kuolleista? Menneisyyden tapa syntyä uudelleen?

Mieleeni nousevat mökkimetsät. Lähde alapellon päässä, lähdeveden kirkas maku, mäntymetsän ja suopursun tuoksu. Vihelsivätköhän karhut todella, kuten sukulaiset väittivät marjastaessaan kuulleensa? Karhuja niissä metsissä rajaa likellä kyllä liikkui ja hirviä myös; ne piiloutuivat mielellään koivikkoihin.  Muistan, että osasin jo nuorena tehdä vastani itse, kunhan isä oli käynyt hakemassa vastaksia tienvarren kitukasvuisista koivuista. Isä opetti, että vastan kädensijaan oli hyvä jättää mukaan koivunlehtiä; silloin sitä olisi saunoessa pehmeämpi pidellä.

Nykyisin monet muistoni ovat kuin meren pyöristämiä kiviä. Yksityiskohtien särmät ovat hioutuneet jo pois, vain muoto tai vaikutelma on säilynyt.  Se harmittaa. Milloin muistoista lohkeaa pois ensimmäinen kivensärö, noin vain omia aikojaan rapautuen? Vai onko jossain edelleen olemassa ajan herra Kronos, joka vasaroi ihmismuistoja sileiksi minkä kerkiää? Ja voisikohan tuota muinaista jumalhahmoa syyttää siitäkin, että varsinaisessa muistisairaudessa ihmisen koko muistille näyttää käyvän aivan samoin kuin yksittäisille muistoille: kaikki haaltuu, haipuu, rispaantuu. Ihmisen eroosio etenee.

Siksi muistoja pitäisikin juhlia! Kannattaa muistella niin kauan kuin voi. Kun iäkäs äitini ei enää muistanut lapsuutensa tapahtumia, minä kerroin niitä hänelle yhä uudelleen – olin nuorena kuullut äidin tarinoita lapsuudestaan niin usein, että ne olivat piirtyneet mieleeni.  Muistan miettineeni silloin, että sukupolvesta toiseen siirtyvät muistot olivat kuin ikiliikkujia, jotka vaelsivat ihmisten ja monien elämien läpi.

Miksi muistaa? Koska muistot ovat osa elämän omaa, menneisyydestä tulevaisuuteen kulkevaa rytmiä. Koska muistojen avulla menneisyys ei koskaan kuole, vaikka nykyisyys haipuukin. Se on lohdullista. Äitini ja äidinäidinäitini elävät yhä tässä katoavassa hetkessä.

Eirene

Kuva: m-l h