Sekalaista tajunnanvirtaa

Sulkakynät-kirjoittamisryhmä on kokoontunut jo yli vuoden ajan viikoittain kirjoittelemaan yhdessä. Aluksi näimme livenä Helsingin Työkanavassa, maaliskuussa 2020 ryhmä siirtyi virtuaaliseksi. Olen kirjoittanut ryhmässä lukuisia tekstejä työhakemuksista runoihin ja kokeillut erilaisia kirjoitusharjoituksia. Koen, että vapaan tajunnanvirran kirjoittaminen on toisinaan hyväksi: Se puhdistaa mieltä, ruokkii luovuutta elämässä ja tuo esille vielä tuntemattomia alitajunnan ulottuvuuksia…

Ajattelen kirjoittamalla. Skannaan itseäni, tutkin järjestelmällisesti ajatusrakennelmiani. Väritän mielentilaani paperille. Kädet hyväilevät näppäimiä ja kysyvät, mistä painaa. Ne odottavat käskyä. Jos sanat eivät virtaa, ne leijuvat. Minulla on haavi ja pyydystän niitä, yksi kerrallaan kloroformipurkkiin.

Istun huoneessa. Eteeni aukeaa maisema: laiva, savupiippuja, rakennuksia, tori, autoja, maailmanpyörä. Lukemattomat muodot ja värit täynnä merkityksiä. Voisin kirjoittaa romaanin niistä jokaisesta. Kukaan ei ostaisi romaaneja, eikä lukisi niitä, silti voisin niin tehdä.

Miten siirtyä mielensisäiseen tilaan? Suljen silmät. Ajatukset liikkuvat hermoradoilla. Hiljaisuus. Kuulen kellon tikittävän.

Olen kokenut paljon. Muistiini on tallentunut lukemattomia asioita, aikoja ja ihmisiä. Olen tuntenut totuuden. Olen nähnyt valon ja sotkeutunut varjoihin. Jos kokemuksistani tehtäisiin kirja, sivut peittäisivät Helsingin kaikki kadut. Jos kokemukseni tallennettaisiin videolle, se kestäisi yhtä kauan kuin elämäni. Saisin nähdä lapsuuteni unohdetut jaksot ja myös uneni, karmeat ja nerokkaat elokuvat. Elämäni, se lipuisi harmaana, yksitoikkoisena rutiinina ohitse…

Violetinkeltainen undulaatti katsoo vierestä, kun pegasos rouskuttaa orkidean nuppuja. Aurinkokin epäröi nousuaan tänään, vetkuttelee jossain Venuksen takana, kuin työtön tai kuin miljonääri, jolla ei ole enää syytä hypätä oravanpyörään. Katu on himmeä. Työläiset eivät virtaa kohti tehtaiden savupiippuja. Kävelen äänettömästi. Kuljen kohti rantaa, merta, kalliota, levähdyspaikkaa. Tämä uni on yhteisesti meidän. Ottakaa räikeitä värejä pensseleihin.

Seison laivan kannella. Näen vain merta. Horisontti pyöristyy, kaareutuu. En tiedä, mihin olen matkalla, seikkailuun ehkä. Anakronismit uhkaavat minua joka suunnalta tätä kirjoittaessani. Tai ehkä tämä stoori sijoittuukin fantasiagenreen. Silloin vaaraa ei ole. Vapaus!

Maailmankaikkeus laajenee, minä laajenen mukana. Antropologinen kiinnostus rajaa tutkimustani. En niinkään ole kiinnostunut uusien maailmojen eliöstöstä tai maaperästä. Minua kiinnostavat tietoiset olennot. Ihmisiä en ole reissullani tavannut, ihmisenkaltaisia olentoja kyllä. Joillakin oli suipot korvat, toisilla ei. Yhtä kaikki kommunikaation on mahdollistanut edistynyt tekniikka, jonka olen matkalla saanut käyttööni. 

Minä vaellan maailman halki ja kirjaan muistiin kaiken näkemäni ja kokemani. Se on työni. Tiedän, kun olen lähtenyt näin kauas, en enää ehdi palata. Maailmankaikkeus laajenee ja laajenee ja minulle avautuu yhä uusia ja uusia todellisuuksia. Lähetän yhä raporttini tähtiaalloille. Tiedän, että sanoman matka kestää vuosia. En voi olla varma, onko kukaan vastaanottamassa kirjoituksiani, sikäli epävakaa maailmanpoliittinen tilanne oli lähtiessäni. Eliöitä oli kuolemassa massiivisesti sukupuuttoon. Se mitä ei tiedetty on, että kaikki mahdolliset lajit ovat turvassa galaktisessa geenipankissa. Jopa hirmuliskot ja mammutit olisi helppo synnyttää uudelleen, mikäli siihen olisi halua ja tarvetta. Ihminenkin on siellä.

Meitä ihmisiä pidetään täällä avaruudessa hieman ”villeinä”. Minuun suhtaudutaan varautuneesti – ihan kuin voisin milloin vain hyökätä kimppuun. Tiedän, että useimmille tapaamilleni olennoille olen heidän ensimmäinen tapaamansa ihminen, ja käyttäydyn sen  mukaisesti. Kertomuksia ja anekdootteja Maan asukkaista kyllä kuulee. Ja pelkään, että useimmat niistä pitävät paikkansa…

Tiina R.

Kuva: Tiina R.