Minun tarinani

Olen aina ollut työkeskeinen ihminen. Rakastanut ammattiani, tehnyt ympäripyöreitä päiviä, elänyt asiakkaiden aikataulujen mukaan pilkkoen lomiani tai peruen sovittuja menoja. Kuvitellut olevani korvaamaton – joistakin töistä ollut suunnattoman ylpeä, jotkut taas voisi hyvin unohtaa iäksi.

Vaaran merkit olivat leijuneet työpaikan ilmapiirissä pitkään, yt-neuvotteluja sekä organisaatiouudistuksia toinen toisensa perään. Vuosien varrella yhä useampi kollega potkittiin pihalle. Ei ollut helppoa heillä, muttei myös meillä, jotka saimme jäädä töihin. Uudelleenjärjestelyjä, lisääntynyttä työkuormaa sekä jonkinlainen häpeä siitä, ettei saanut kenkää.

Kunnes se nalli sitten napsahti omalle kohdalle.

Vaikka irtisanominen ei ollutkaan mikään yllätys, ensimmäinen tunne oli häpeä. Enkö tehnyt töitäni tarpeeksi hyvin? Miten olisin voinut välttää irtisanomisen? Sitten tuli kiukku, kuinka minulle voidaan tehdä näin huonosti 20 palvelusvuoden jälkeen? Tärisin itkusta työterveyslääkärin vastaanotolla. ”Eihän ihmistä voida kohdella noin”, hän totesi. Se yksi pieni lause lohdutti enemmän kuin hän ehkä ikinä saattoi kuvitella.

Ensimmäiset viikot työttömänä menivät kuin sumussa, olin lomalla jolle ei näkynyt loppua. Asiointi te-toimiston kanssa sujui hyvin, olin toiveikas ja postittelin työhakemuksia. Mietin myös alan vaihtoa, nyt olisi tilaisuus toteuttaa hurjimpiakin haaveita! Aika nopeasti märkä rätti läväistiin naamaani. Ikää 60 vuotta, alan työttömiä yli 600 ja sen hetkisiä avoimia paikkoja näytti olevan 11. Vastavalmistuneita, nuoria ja innokkaita hakijoita varmasti riitti jokaiseen rekryyn. Johonkin hakemukseeni sain vastauksen ”kiitos mielenkiinnosta, saimme yli 200 hyvää hakemusta”. Jäin miettimään, kuuluinko edes niiden hyvien hakemusten joukkoon.

Sitten seurasi lamaantuminen. ”Onneksi sulla on harrastuksia”, sain kuulla useammaltakin tutulta. Harrastukset on ihan kivoja – kunhan ne säilyvät harrastuksina. Pian nekin muodostuivat pakkopullaksi, kun olin tottunut jatkuvaan suorittamiseen. Kaappini pursuaa akryylimaalauksia, villapaitoja sekä -sukkia riittää seuraavan sadan vuoden tarpeisiin. Lisää työhakemuksia, yllätyin iloisesti kun sain joskus meilin ”hakemuksenne on vastaanotettu”.

Reilun puolentoista vuoden työttömyyden jälkeen pääsin HeTyyn työkokeiluun. Jo pelkästään se, että läsnäoloni on jossain toivottu, näen muita ihmisiä, ja että voin hyödyntää yli 40 vuoden työkokemusta, on hyvin hyvin mukava tunne. Tapaa ihmisiä, jotka ovat kokeneet saman, jaksavat innostua ja kannatella toisiaan – on sekin hyvin mukavaa.

Tiina Nevalampi

Kuva: Tiina Nevalampi