Kahdella pyörällä

Minusta on tullut mallihelsinkiläinen. Olen luopunut autosta yli kolmenkymmenen yksityisautoiluvuoden jälkeen. Nyt kulkuvälineeni on sähköavusteinen polkupyörä. Olen harrastanut fillarointia toki ennenkin, mutta nyt polkemiseen on tullut ihan uusi vaihde.

Monet luulevat, että sähköpyörä on sama kuin mopo – olette väärässä. Sähköpyörää pitää myös polkea, muuten se pysähtyy kuten tavallinenkin fillari. Sen sijaan ylämäet sujuvat kevyesti takalisto tiiviisti satulassa, kun moottori antaa lisäapua. Pidempikin pyörälenkki sujuu kevyesti, eikä tarvitse ensimmäisenä rynnätä suihkuun kun pääsee töihin.

Sen sijaan liikenne hikoilutti välillä aika pahasti. Kun kädessä on kännykkä ja korvilla luurit, niin ajan- ja paikantaju näyttää kadonneen monelta jalankulkijalta tyystin. Entäpä nämä paljon puhuttaneet sähköskootterit? Pari läheltä piti -tilannetta tuli kesän aikana eteen, ja joskus joutui väistelemään hillittömästi kurvailevia ajokkeja. En liikkunut pyörällä öiseen aikaan, joten pahimmat skootteriseikkailijat jäi näkemättä.

Kesän aikana kolusin monta kivaa paikkaa, kuten Espoon rantaraitin, Keskuspuiston ristiin rastiin ja Vantaanjoen vartta. Kaupungissa on pyörätiet tai -kaistat lähes kaikkialla mihin vain keksin suunnata – ainoana poikkeuksena Mäkelänkadun alku. Oli kuumottavaa sotkea autokaistaa liikenteen seassa, parin korttelin jälkeen ei pää kestänyt vaan siirryin jalkakäytävälle.

Suurin ongelma sähköpyörän kanssa on sen turvallinen säilytys. Fillareita varastetaan käsittämätön määrä vuosittain, ja pelottaa jättää kallis ajopeli yksin ulkosalle edes kaupassakäynnin ajaksi. Helsinki kannustaa ihmisiä pyöräilyyn, mutta pyörien turvallinen säilytys on unohtunut. Tässä olisi ehdotus pysäköintihallien ylläpitäjille: järjestäkää valvottuja pyöräparkkeja! Yhden auton kokoiseen ruutuun mahtuu monta fillaria. Itse olisin valmis maksamaan muutaman lantin turvallisesta säilytyspaikasta kaupungilla tai leffassa käynnin ajaksi.

Teksti ja kuva Tiina Nevalampi