Valoa Vallisaaresta

Syyskuun 10. päivä osallistuin Helsingin Työkanavan perjantairetkelle, jonka kohteena oli Vallisaari ja Helsinki Biennaali. En ollut koskaan aiemmin käynyt Vallisaaressa. Vierailu saaressa teki minuun niin voimakkaan vaikutuksen, että tuntuu siltä kuin jokin osa elämästäni jäi sinne, mutta sain samalla jotain uutta tilalle. Helsinki Biennaalin jälkitunnelmissa olen syksyn aikana matkannut ajatuksissani useita kertoja Vallisaareen. Biennaali on jo päättynyt ja Vallisaari on vaipumassa talvihorrokseen. Ajatuksissani ja mielikuvissani voin onneksi matkata saarelle niin usein kuin tahdon.

Kurkistan suljetun oven avaimenreiästä asuntoon, missä on ollut elämää viimeksi yli kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Avoimia kaapinovia, tavaraa lattialla ja mennyttä maailmaa. Rappukäytävä ympärilläni henkii 1960-lukua, aikaa, jolloin en ollut vielä olemassa. Luen rapun ilmoitustaululle nastoilla kiinnitettyä ”Luotsitalon järjestyssäännöt” -paperia, joka on päivätty syntymävuodelleni 1971. Säännöissä lukee mm. ”Äänekäs soitto, laulu ja muu äänekäs elämä sekä kylpyveden laskeminen on kielletty kello 22-7 välisenä aikana. Mattoja saa tomuttaa ainoastaan tomutusparvekkeilla. Asukkaiden ollessa poissa huoneistosta kolme vuorokautta pidemmän ajan, on asukkaan jätettävä avain uskotulle henkilölle”. 

Minulla on asiaa hänelle. Lähden etsimään uskottua henkilöä seuraavasta kerroksesta. Asunnon ovi on auki ja astun sisälle eteiseen, jonka edessä on musta verho. ”Hyvää päivää, onko täällä ketään?” Vedän paksua samettiverhoa varovasti syrjään ja eteeni laskeutuu täydellinen pimeys. En näe hetkeen mitään, sitten erotan lattianrajassa pienen valojuovan ja lähden kävelemään sitä seuraten. Tulen tilaan, jossa pimeyden keskellä on seinälle sinisellä neonvalolla kirjoitettu teksti ” There is no place like home, There is no home, no place home”. Sininen neonvalo on hetken aikaa kirkas, kunnes se himmenee ja sammuu, olen jälleen pimeyden keskellä. Yritän löytää valojuovan lattialta ja sen löydettyäni jatkan matkaa hitaasti eteenpäin. Säpsähdän kasvojen eteeni tullutta mustaa kangasta, yritän käsilläni löytää kankaan reunaa, jotta saisin sen vedettyä pois edestäni. 

Baran Caginli – Valoteos ”There is no place like home”

”Tervetuloa Ajattomuuden museoon”. Huoneessa on vihreällä maalilla maalatut seinät, ruskea pöytä, jonka päällä on kirjoituskone, puhelin, paperipaino ja muita toimistotarvikkeita. Tämän täytyy olla uskotun henkilön työhuone. Seinällä on kaksi lamppua, vihreä ja punainen. Punainen lamppu palaa, uskottu henkilö lienee poissa tai varattu. Kävelen asunnon eteiseen, josta johtaa käytävä toiseen asuntoon. Tuoreen maalin tuoksu täyttää tilan. Ovessa lukee ”Taiteilija Tarmo Tunturin ateljee”, soitan ovikelloa. 

Oven avaa maalinroiskeisissa vaatteissa oleva nuori mies. ”Sinä tulit, kuulin että etsit minua. Olen sinun uskottu henkilö ja olen odottanut täällä sinua”. Hämmentyneenä astun ovesta sisälle ja tulen isoon ja valoisaan ateljee tilaan. Suuret ikkunat tulvivat valoa, seinillä on isoja värikkäitä canvas-tauluja. Yhdellä seinällä on kaksi tyhjää valkoista taulua aivan kuin, ne odottavat taiteilijan siveltimestä syntyviä värien tarinoita. Työtilan lattialle on kiinnitetty valtavan suuri canvas-taulu. Tarmo kääntyy minuun päin ja sanoo: ”Tämä tässä on sinun projektisi, autan sinut alkuun. Aluksi maalaan vartalosi erilaisilla väreillä ja sitten käyt pitkällesi tähän taulun päälle, ja sen jälkeen annat vain värien syntyä ja vallata taulun”. Taulusta tulee elämäni taulu ja taulu elämästäni.

Tänään saari loistaa minulle kuin majakan valo horisontissa. Tuo valo sytytti minun sisimmässäni liekin, joka ei halua sammua, hyvä niin. Vielä en varmasti osaa sanoa minne valo minut kuljettaa. Olen päättänyt seurata tuota Vallisaaren sytyttämää valoa ja löytää ateljeessa syntyneen elämäni taulun. 

Teksti ja valokuvat: Ville Sakko

”Suuret ikkunat tulvivat valoa. Yhdellä seinällä on kaksi tyhjää valkoista taulua aivan kuin, ne odottavat taiteilijan siveltimestä syntyviä värien tarinoita.”