HeTyn blogisivu

Tervetuloa lukemaan Helsingin Työkanavan blogisivua!

HeTyn blogissa julkaisemme kirjoituksia, joissa käsitellään työttömän tai työssäkäyvän elämää iloineen ja huolineen. Mukana on esimerkiksi ajankohtaisia, yhteiskunnallisia asioita, mutta myös pienen ihmisen mieltä askarruttavia arjen tapahtumia.

Tavoitteena on tuoda vaihtelua ja valonpilkahduksia lukijoille, tarjota samastumisen kokemuksia sekä herättää keskustelua. Kaikki asiat eivät aina ole pelkästään politiikkaa tai byrokratiaa; joskus kirjoitukset voivat vain antaa muuta ajattelemisen aihetta elämästä ja sen kummallisuuksista. Blogit ovat aina kirjoittajansa näkemyksiä. Kirjoituksia tekevät sekä HeTyn henkilökunta että lukijamme. (HeTyllä on oikeus päättää tekstien julkaisemisesta ja editoimisesta). Kunnioitamme kirjoituksissa muita ihmisiä eli emme mene henkilökohtaisuuksiin.

Tiedustelut ja blogitekstejä voit lähettää sähköpostiosoitteeseen: tiedotus@hety.fi

Varjoiselta kujalta kohti valoa

Viime sunnuntaina siirryimme kesäaikaan ja sitä edellisenä lauantaina oli kevätpäiväntasaus, päivänvalo on ottanut pimeydestä erävoiton. Olemme jälleen matkalla kohti valoisaa kevättä ja kesää. Muutama päivä ennen kevätpäiväntasausta kävelin työpäivän jälkeen Katajanokalla. Pysähdyin Laivastokadulla sijaitsevan kaariportin kohdalla, katsoin portista rakennuksen seinään heijastuvaa valokaistaletta. Kujan päässä näkyi enemmän auringonvaloa, sininen taivas ja pilvenhattaroitakin näkyi aivan kuin kesällä. Kylmä tuuli puhalsi ja muistutti että nyt on vielä kevättalvi. Päivän synkät koronauutiset herättivät jälleen kerran huolta tulevaisuudesta. 

Näkymä kaariportilla herättää monenlaisia ajatuksia, uteliaisuutta, pelkoa, rohkeutta, epävarmuutta ja seikkailua. Päätin astua portista sisään kujalle ja tunsin, kuinka kylmä tuuli vaikeni välittömästi, kun kujan talot antoivat tuulensuojaa. Kävellessäni kujaa pitkin minut valtasi jonkinlainen helpotuksen tunne, olin suojassa. Vaikka maailma ympärillämme on kovin epävakaa tai voisi sanoa jopa epänormaali, niin meillä on kuitenkin yksilöinä suuri valta itseemme ja sisimpäämme, siihen kuinka koemme asioita ja miten annamme niiden vaikuttaa itseemme. 

Elämän aikana kohtaamme monenlaisia ovia ja portteja, läheskään aina emme tiedä mitä niiden ovien takana on ja mikä meitä odottaa tulevaisuudessa. Osaammeko avata oikean oven tai uskallammeko astua ovesta tai portista sisään? Riittääkö meillä rohkeutta lähteä kulkemaan tuntematonta polkua pitkin kohti määränpäätä, joka ei vielä ole selkeä? Kapea kaariportti paljasti minulle, että ainakin valoa on näkyvissä, ja kun maltan kävellä eteenpäin niin sitä on tulossa lisää. 

Otin kuvan kännykkäkamerallani kaariportin takana avautuvasta näkymästä. Kuva tallentui valokuva-albumiin muiden kuvien joukkoon. Kului muutama päivä ja huomasin ajattelevani kuvan näkymää, se oli jäänyt mieleeni, eikä se jättänyt minua rauhaan. Lopulta kuva ja sen tuomat ajatukset voimistuivat mielessäni niin paljon, että päätin kirjoittaa niistä myös sinulle.

Ajatukseni on, että kun katsot kuvaa, niin se antaisi myös sinulle muistutuksen, että olemme matkalla kohti valoisampia aikoja. Olipa elämäntilanteesi tällä hetkellä millainen tahansa, niin kuva on tarkoitettu meille kaikille. Toivon että kuva antaa sinulle jotakin minkä voit tallentaa sisimpääsi voimavaraksi tulevaa varten. Elämässämme on hetkiä ja aikoja, jolloin kaipaamme tavallista enemmän jotain konkreettista vahvistamaan ja kannustamaan matkaamme eteenpäin. Se voi olla toivoa, valoa, rohkeutta, uteliasta mieltä ja kannustusta. Tule varjoiselta kujalta mukaan matkalle kohti kevään valoa ja kesän aurinkoisia päiviä koronarajoituksia ja suosituksia noudattaen.

Ville Sakko

Kuva: Ville Sakko

Koronatiedotuksen aalloilla ja tyrskyillä

Olemme eläneet koronaviruksen kanssa lähes vuoden. Aluksi oli hämmennystä, pelkoa ja epävarmuutta. Kansalaisina seurasimme viranomaisten tiedotustilaisuuksia, olimme sellaisen tilanteen keskellä, jota ei ole aiemmin koettu. Aloimme noudattaa viranomaisten jakamia erilaisia suosituksia ja rajoituksia. Tilanne helpotti ja kesä meni lähes normaalioloissa, mutta syksyn tullen tilanne alkoi taas muuttumaan. Juuri nyt talven taittuessa kohti kevättä on korotilanne pahentunut dramaattisesti. Tänään blogia kirjoittaessani uusien tartuntojen määrä on 797.

Alkuun näytti, että tiedotus on toimivaa ja yhteisymmärrys vallitsee niin eri viranomaistahojen kuin myös viranomaisten ja kansalaisten välillä. Viime kevään ns. maskikohustakin selvittiin ilman että viranomaisten uskottavuus kärsi. Viime viikosta alkaen tiedotustilaisuuksia on pidetty päivittäin. Valtioneuvosto, THL, HUS, STM, AVI, pääkaupunkiseudun koronakoordinaatioryhmä ja erilaiset asiantuntijaryhmät antavat ja jakavat vuorotellen suosituksia, rajoituksia sekä määräyksiä kiihtyvään tahtiin. Sitten tiedotus menee ristiin ja rastiin, niin että kansalaiset ovat hämmentyneitä kuten näköjään osa viranomaisistakin.

Tiedotustulva on niin maksimaalista, että kansalainen vallan ahdistuu ja hengästyy 

Kun yksi taho yrittää sulkea esim. kuntosalin, toinen aikoo kieltää koko toiminnan ja lopulta kolmas taho kumoaa kaiken kertoen, että kuntosalin ovet saa olla avoinna.  Eräällä foorumilla pohdittiin, että mitä jos kuntosalissa olisi baaritiski niin salia olisi vaikeampi sulkea? Tehtiinpä aiheesta huumorin pohjalta videokin, jossa kunto-ohjaajat tarjoilivat asiakkaille drinkkejä juoksumatolle ja kuntolaitteille. Video syntyi siitä, kun ravintoloiden sulkeminen koronan leviämisen estämiseksi tuntuu olevan erityisen haastavaa ja vaikeaa, vaikka samaan aikaan moni muu paikka on jo kiinni tai ollut pitkään suljettuna. Tuli tunne, että baarit ja ravintolat ovat viranomaisten erityissuojeluksessa.

Tällä hetkellä ryhmätoimintaa voidaan ilmeisesti järjestää, mikäli osallistujamäärä on alle kymmenen. Siinäkin tapauksessa tilanne on hyväksyttävää, jos paikassa on vaikka kymmenen erillistä ryhmähuonetta ja jokaisessa huoneessa 8 henkilöä eli yhteensä 80 henkilöä. Edellytys on, että turvajärjestelyt toimivat niin, ettei koko ihmismäärä kohtaa yleisissä tiloissa. Kuka valvoo ja huolehtii turvallisuudesta? Jostain syystä henkilökuntaa ei tarvitse laskea osallistujamääriin, ilmeisesti henkilökunta on paremmin suojassa koronalta kuin asiakkaat? HUS ilmoitti, että yleisötilaisuuksissa saa olla max. 6 henkilöä, mutta sitten AVI ilmoitti, että alle 10. Sekavaa, eikö vaan?

Väsymys lisää riskiä välinpitämättömyyteen

Puhutaan koronaväsymyksestä ja siitä, että ihmiset eivät enää jaksaisi noudattaa uusia tiukempia rajoituksia juuri kun ollaan tilanteessa missä virus uhkaa alkaa levitä hallitsemattomasti. ”Olemme kaikki väsyneet tähän tilanteeseen, minäkin olen” sanoi pääministeri Marin viime torstaina (25.2.) pidetyssä tiedotustilaisuudessa. On tietenkin inhimillistä ja lohduttavaa, että päättäjätkin kokevat väsymystä, mutta entä jos tällainen yleinen väsymystila iskee koko väestöön? Sillä saattaisi olla viruksen torjunnan suhteen katastrofaalinen vaikutus. Jos kansa on väsynyttä ja joukossa on myös niitä, jotka eivät usko koko koronaviruksen olemassaoloon, niin meillä on edessä haastavat ajat, kun väsymys ja välinpitämättömyys lisääntyvät viruksen kanssa samaan tahtiin.

Euroopan muihin maihin verrattuna koronarajoitukset ovat olleet Suomessa tähän saakka hyvin maltillisia. Olemme saaneet elää melko normaalia elämää, kasvomaskit ja turvavälit ovat onneksi monelle jo rutiinia. Saamme liikkua ulkona melko vapaasti, hoitaa asioita kirjastoissa, kaupoissa ja apteekeissa.  Netti ja sähköinen asiointi on ollut iso apu monessa tilanteessa.  Etätyö sujuu hyvin ja kokouksiin voi osallistua etänä. Vasta aivan viime aikoina meillä on alettu puhua huomattavasti tiukemmista rajoituksista ja mahdollisesta ulkonaliikkumiskiellosta, kun monissa maissa esim. ulkonaliikkumiskielto on ollut arkipäivää jo useamman kuukauden. 

Viime päivien sekava tiedotus ja virkamiesten kiistely julkisuudessa eivät anna hyvää ja uskottavaa kuvaa Suomen viranomaisten yhteistyökyvystä vakavan kriisin keskellä. Kansalaisten hyvinvoinnin ja terveyden pitäisi olla kaikessa prioriteetti. Nyt otsikoissa ovat erimielisyydet siitä, kuinka lakia tulkitaan. Uudet rajoituksetja sulkutoimet tuovat talouteen lisää epävarmuutta. Yritykset ovat lomauttaneet paljon työntekijöitä ja työttömyys on kasvusuunnassa. Viranomaisten tiedotus ja viestintä tarvitsevat selkeän ryhtiliikkeen, sujuvaa yhteistyötä, jotta uskottavuus koronaviruksen torjumiseen ja kansalaisten suojelemiseen säilyy. Nyt on tärkeintä se, että viranomaisten viestinnän on oltava selkeää jotta motivaatio rajoitusten noudattamiseen pysyy jatkossakin hyvänä.

Ville Sakko

Kuva Gerd Altmann Pixabaystä 

Miltä innostus tuntuu?

Hyvä lukija! Ihmetteletkö, miksi kirjoitan innostuksesta? No, siihen on muutama syy. Ensinnä, tunteet ovat tärkeitä eikä niistä ei puhuta tarpeeksi. Innostusta ei lähtökohtaisesti yhdistetä senioriin, ei ainakaan ikääntyneeseen työnhakijaan. Viimeisin vaikkei vähäisin syy on se, että innostus on niin ihana koukuttava tunne.

Innostus tuntuu sekä henkisesti että fyysisesti. Innostus on pulppuileva myönteinen tunne, joka antaa energiaa ja auttaa viemään tärkeitä asioita eteenpäin. 

Pientä innostusta voi kokea lähes päivittäin. Pienenkin innostuksen kohdalla sydän hypähtää, hymy nousee huulille, uteliaisuus nostaa päätään. Uuden asian oppiminen, oivallus, tekemisen riemu voivat aikaansaada innostusta.   

Suuren innostuksen kohdalla tuntemuksetkin ovat isoja, suorastaan valtavia. Tuntuu, että sydän pakahtuu ilosta ja riemusta. Innostuminen tulee sydämestä, tekemisen motivaatio on aitoa. Vatsassa nipistelee. Tekee mieli hyppiä ja pomppia, kiljahdella riemusta. Sydän poksahtelee ideoiden paljoudesta. Oivalluksia vaan pulppuilee, niitä ei pysty käsittelemään niin nopeasti kuin niitä pulpahtelee saatikka sitten, että ideoita pystyisi kirjaamaan ylös. Tuon valtaisan tunteen voi aiheuttaa ryhmässä työskenteleminen tai tavoitteen toteutuminen. Yleensä suuren innostuksen hetken takana on paljon työtä.

Voimakkaan innostuksen tunteen käsittely vie yleensä muutamia päiviä. Jopa yöunet häiriintyvät. Ajatukset pörräävät asian ympärillä tai ainakin palaavat aiheeseen tuon tuostakin. Ilon poreet tanssahtelevat vatsassa monen päivän ajan. Hymy nousee huulille: Minä tein sen! 

Suuria tunteita ei koe kovin usein. Niitä ei edes jaksaisi kohdata viikoittain, sen verran paljon ne vievät energiaa. Toki antavat tuplasti enemmän.

Miten innostusta voisi käyttää hyväksi? Innostus ja motivaatio kulkevat käsi kädessä. Soisikin, että TE-hallinto hyödyntäisi työttömien työnhakijoiden motivaatiota työttömyyden alussa nykyistä tehokkaammin. 

Työnantajien tulisi panostaa työntekijän perehdytykseen voimallisesti ja siten sitouttaa innokas työntekijä taloon. Työpaikalla on monia tilanteita, joissa tarvitaan innostunutta työntekijää kuten uusien toimintatapojen jalkauttaminen. Voi, kun esimiehillä ja johtajilla olisi enemmän ihmistuntemusta ja osaamista valjastaa nämä työpaikan edelläkävijät ”oikeanlaiseen” työhön. 

Taannoin pidin esitelmän Ruotsissa. Aihe oli minulle erityisen tärkeä, suorastaan sydämen asia. Ruotsalainen kollega taputti olalle ja kehui esitystäni. Suomalainen kollega kysyi, olenko kopioinut esitykseni? Olen muutaman kerran mennyt kävelemään tai itkemään ilosta naisten huoneeseen, jotta tympeä kollega ei pääse latistamaan riemullista fiilistä ja onnistumisen kokemusta. 

Innostus yleensä liitetään nuoriin ihmisiin. Ikääntyneen ei edes odoteta innostuvan, mikä on perin surullista. Tunteet eivät katoa mihinkään, päinvastoin ne syvenevät iän karttuessa. Näin koen. Voi miten monia oivalluksia yhteiskunta menettääkään kapea-alaisella katsontakannallaan.

Innostumisen iloa!

Maija-Liisa Honkola

Kuva John Hain Pixabaystä 

Kaksi tuolia rannalla


On alkusyksyn ilta, hetki ennen auringonlaskua. Kaksi tuolia rannalla odottaa istujia. 


Jos nyt istun toiselle tuolille, niin tulisiko hetken päästä joku viereeni istumaan? Yhdessä istuisimme ja katsoisimme edessämme avautuvaa syysillan maisemaa. Syksyn unelmia ja tulevaisuuden kuvia kaksi tuolia rannalla meille tarjoaisivat.


Viileä tuuli puhaltaa, palelee, nousen tuolilta ja lähden pois. Tulen huomenna takaisin ja puen ylleni lämpimämmät vaatteet.

**

On marraskuun ilta, pimeyden keskellä kaksi tuolia rannalla odottavat edelleen istujia.


Entä jos nyt istun toiselle tuolille, niin tulisiko hetken päästä joku istumaan vieressäni olevalle tuolille? Yhdessä istuisimme ja katsoisimme pimeyden keskellä kaukana horisontissa näkyviä valoja, samalla kun tuuli tuo aaltoja rantaan. Kaksi tuolia rannalla tarjoaisi meille valon pilkahduksia ja toivoa ja rakkauttakin.


Kylmä tuuli puhaltaa, palelee ja pimeys alkaa pelottamaan, nousen tuolilta ja lähden pois.
Tulen huomenna takaisin ja puen ylleni talvivaatteet, ehkä otan mukaani myös nuotiopuut. 

**

On vuoden viimeinen ilta, uuden vuoden kynnyksellä kaksi tuolia rannalla odottavat edelleen istujia.


Täällä minä taas olen. Jos nyt istahdan tuoliin, niin tuleeko hetken päästä joku viereeni istumaan? Yhdessä kävisimme läpi vanhaa kuluvaa vuotta, elämää. Sytyttäisimme rannalle nuotion uuden vuoden ja yhteisen tulevaisuuden kunniaksi. Liekkien lämmössä katsoisimme, kun meren aallot huuhtoisivat vanhan vuoden pois ja toisivat ulapalta uuden vuoden tilalle. Kaksi tuolia rannalla tarjoaisi meille avaimet tulevaisuuteen.

Ilotulitukset piirtävät värikkäitä kuvioita taivaalle. Kengissäni on märkää lunta, palelee. Rakettien pauke savun kera alkaa ahdistamaan, nousen tuolilta ja lähden pois. Tulen talvella uudelleen ja puen talvitakkini päälle vielä huomioliivin, ehkä otan mukaani myös termospullollisen kahvia niin riittää sinullekin.

Ville Sakko

Kaksi tuolia merenrannalla. Vaaleanpunainen ja turkoosin värinen puutuoli. Sataman valoja iltahämärässä.
Kuva: Ville Sakko

Jouluyö sateenvarjon alla

Istun aattoillan viimeisessä bussissa, joka on tulossa hetken päästä sen päätepysäkille Kallahteen. Bussin pysähdyttyä astun sen lämmöstä koirani kanssa ulos viilenevään iltaan. Kello on nyt muutaman minuutin yli 18, tältä pysäkiltä lähtee seuraava vuoro joulun vuoksi vasta huomenna aamupäivällä klo 11.10. Siihen saakka meidän on oltava taivasalla ja löydettävä jokin suoja yllemme. Bussipysäkillä on tien viimeinen katulamppu, joka on kuin majakka alkavan pimeyden keskellä. Kaivan takintaskustani taskulampun ja napsautan sen päälle. Valonsäde valaisee pimeää tienpätkää, jota pitkin lähdemme päättäväisesti ja rohkeasti kävelemään. 

Tunnen yksittäisten sadepisaroiden osuvan takkiini ja posken päähän. Otan repun sivutaskusta kokoontaitettavan sateenvarjon, onneksi sain hankittua uuden sateenvarjon. Avaan varjon ja saamme siitä suojan yllemme. Nyt pitäisi löytää turvallinen paikka missä voisimme nukkua tulevan yön. Muistelen että tien päässä on rantakioski, joka on avoinna kesäisin ja kioskin edessä on iso katos ja terassi. Kävelemme kohti rantaa taskulampun antaman valon ohjatessa kulkuamme. Pimeyden varjot ja sadepisarat hyppivät taskulampun valokeilassa, ja sateenvarjon alle kuuluu vesipisaroiden ropinaa. Edessämme häämöttää puinen rakennus, tuolla on se kioski. 

Saavumme kioskille ja muistin aivan oikein, että sen edessä on katos ja porras, joka johtaa puiselle verannalle. Tuumaan, että nyt ei tarvitse nukkua kylmää maata vasten, kun alan rakentamaan tulevan yön nukkumispesää. Asetan aukinaisen sateenvarjon verannan avoimelle puolelle niin, että meillä on tuulelta ja sateelta suojattu nurkkaus. Oikealla puolella on seinänä kioskin lautaseinä, levitän lattialle repusta ottamani viltin. Viltti peittää puisen verannan lattian raot ja estää hyvin ilmavirran tulon. Nyt sade ei pääse kastelemaan meitä. Etsin repustani kynttilän, jonka sytytän valaisemaan ja hieman lämmittämään. Taskulampun voin nyt sammuttaa, jotta sen patterit säästyvät. 

Ennen nukkumista syömme iltapalaa, kaivan repustani vesipullon, kupin, rasian, jossa on kuivattua kanaa, coca-cola tölkin, täytetyn kinkkusämpylän, piparkakkupussin ja suklaapatukan. Asettelen eväät viltin päälle, koirani odottaa kieltään lipoen ruokaa ja kun annan luvan, alkaa kuulumaan rouskutus, kun hän poimii kananpaloja kipostaan. Itselleni avaan cokistölkin ja poistan sämpylän ympäriltä suojapakkauksen. Nautimme jouluateriaa kynttilän valaistessa terassia, sade rummuttaa verannan kattoa, kauempana aavalla merellä pimeyden keskeltä kajastaa valoa, väylämerkit siellä vilkuttavat meille ja horisontissa liikkuvan laivan valot tuikkivat kuin tähdet taivaalla. Jouluyö, juhlayö niinpä niin…

Väsymys alkaa painaa päälle, koirani juo vielä vettä ja kaivan taskustani pienen herkkupalan jälkiruuaksi. Itse syön vielä pari piparkakkua, olisipa lämmintä glögiä. Suklaapatukan säästän aamuksi. Ulkona kaikki maistuu niin hyvälle. Korjaan kipot ja purkit takaisin reppuuni ja otan esille paksumman viltin. Siirrän repun tyynyksi, ja levitän vilttiä yllemme. Puhallan kynttilän sammuksiin ja käperryn viltin alle sikiöasentoon. Koirani tulee viereeni viltin alle, lämmitämme toisiamme, nostan vielä viltin pääni ylitse, nyt olemme kokonaan suojassa. Uni on tulossa aivan juuri, nukahdamme. 

Jossain vaiheessa havahdun siihen, kun märkä vesipisara putoaa ohimolleni, unen keskellä ajattelen, että sateenvarjon on täytynyt tuulessa liikahtaa paikaltaan. Vesipisarat tuntuvat siltä kuin märkä rätti osuisi päähäni. Yritä kohottaa kättäni etsimään sateenvarjoa, mutta en tavoita sitä. Vesipisarat ovat muuttuneet lumihiutaleiksi ja niitä tulee tuulen mukana yhä enemmän päälleni. Tulee sittenkin valkea joulu. Tartun tiukemmin vilttiini, sitten kuuluu tömähdys, havahdun ja herään unestani. Olen pudonnut sohvalta lattialle. Sohvan päädyssä oleva ikkuna on jäänyt auki ja sieltä leijailee tuulen mukana lumihiutaleita sisälle. Suljen ikkunan, haen keittiöstä talouspaperirullan ja alan kuivaamaan lumihiutaleita tuuletusikkunan ympäriltä ja sohvan päädystä. Koirani nukkuu sohvan toisessa päädyssä tyynyjen ja vilttien keskellä. Sillä on kaikki hyvin. Jään istumaan ja miettimään näkemääni unta, se oli niin hämmästyttävän todellista, mutta silti vain unta. Onneksi. Sytytän kynttilän, nyt on jouluyö. Ajattelen heitä jotka tuolla jossain nukkuvat taivasalla.

Ville Sakko

Kuvat: Ville Sakko

Pala taivasta, pala kakkua

Etätyöpisteeni vasemmalla puolella on iso ikkuna, josta avautuu näkymät kerrostalon sisäpihalle ja vastapäisen talon parvekkeille sekä suoraan edessäni olevan asunnon keittiöön ja makuuhuoneeseen. Etäämpänä on rypäs muita kerrostaloja sekä Cirrus tornitalo. Näkymät ovat aika tylsät, paitsi silloin kuin naapurilla on valot päällä ja hän on jättänyt verhot auki. Tylsä näkymä muuttuu paremmaksi, kun nostan hieman päätäni ja katson ylös, edessäni kattojen yläpuolella on pala taivasta. Parvekepylväs jakaa palan kahteen osaan. Tällä hetkellä harmaa pilvimassa vyöryy kovaa vauhtia taivaalla, hetkittäin harmauden takana pilkistää kirkkaansininen taivas, mutta sitten harmaus peittää sen kokonaan alleen. Sadepilviä, ikkunaan tulevat ensimmäiset sadepisarat.

Pala taivasta ja pala maata oli televisiosarja 1980-luvun alkupuolella. Sarja perustui puolanjuutalaisen Janina Davidin omaelämänkertaan. Hän pääsi pakenemaan ghetosta, mutta hänen vanhempansa joutuivat natsien keskitysleirille. Janina kuvaa elämäänsä Puolassa juutalaisghetossa 2. maailmasodan aikana, huoneessa oli vain pieni yläikkuna, josta näkyi pala taivasta. Näkymä taivaalle on varmasti antanut hänelle lohdutusta ja voimaa kaiken pelon ja kärsimyksen keskellä. 

Kirkas sininen taivas, poutapilviä tai tummia pilviä taivaalla toimivat aivan kuin meidän mielentilamme. Kuinka vahvasti joko tiedostaen ja tiedostamatta taivas vaikuttaa mielialaamme. Taivaan väreillä ja pilvillä on suuri merkitys ja vaikutus, erityisesti nyt etänä työskennellessä olen huomannut kuinka ikkunasta näkyvä pala taivasta vaikuttaa minuun. Huomaan usein hakevani katseella taivaalle kiinni ajatuksistani tai kirjoittaessani tekstiä luon nopeasti katseen taivaalle aivan kuin hakeakseni varmistusta tekemiselleni. Se miltä pala taivasta ikkunasta milloinkin näyttää vaikuttaa vahvasti vireyteeni, tunnelmaan ja jopa inspiraatiooni. 

Päiväkahvihetken koettaessa laitan työvälineet hetkeksi syrjään. Otan kahvikupin käteeni, palan tiikerikakkua ja katson ikkunastani näkyvää taivasta. Tässä hetkessä elän ja olen miettien elämän palapeliä. Taivas on kyllä yksi oleellinen osa tässä elämän palapelissä, kakku on pieni pala, mutta silläkin on oma tehtävänsä. Kahvitauon jälkeen vielä vilkaisu taivaalle ja työt jatkuvat. Koen oloni hyväksi ja turvalliseksi kun tiedostan, että pienellä pään liikkeellä pala taivasta näkyy ikkunastani ja oikealla puolellani on etätyövahtini Bruno-mopsi, joka nyt nukkuu koiranunta. Tässä on hyvä olla ja kaikki on hyvin.

Ville Sakko

Kuva: Ville Sakko

Sulkasatoa 2020

Helsingin Työkanavassa toimii kaikille avoin Sulkakynät-kirjoittamisryhmä.

Sulkakynät-ryhmä kokoontuu kerran viikossa. Kahden tunnin aikana on kaksi erillistä kirjoitussessiota sekä keskustelua kirjoittamisesta. Jokainen osallistuja voi kirjoittaa vapaasti omaa, itse valitsemaansa tekstiä.

Sulkasatoa 2020 on ryhmän järjestämä nettinäyttely 26.-30.10.2020. Viikon aikana on esillä jäsenten kirjoituksia kuluvalta syksyltä Helsingin Työkanavan nettisivuilla ja sosiaalisen median kanavissa (Facebook ja Instagram).

Tervetuloa lukemaan kirjoituksia. On sadonkorjuun aika eli Sulkasatoa!




Ikkunasta

Kello on kaksikymmentä yli yksi iltapäivällä, herätyskello tikittää pöydällä. Kaurapeltoa leikkaa ahkera puimuri. Aurinkoinen syyskuun päivä. Haavat ovat puoliksi keltaisia, puoliksi kellanvihreitä. Pienet koivut ovat jo vähän enemmän keltaisia. Pähkinäpensas on kultainen.

Yritän tavoittaa kameralla sitruunaperhosta ja minua vähän hävettää. Tiedän, olen tätä miettinyt: moni voisi haluta viljellä maata, pienten tilojen elinkelvottomuus on poliittinen päätös. Leikkuupuimurin kuljettajalla on siis työtä ja tuuria. Silti kuvittelen hänen mieleensä ajatuksia siitä, miten joku kerkiää ikkunassa keikkumaan perhosta kuvaamassa…

TM