Hetyn blogisivu

Tervetuloa lukemaan Helsingin Työkanavan blogisivua!

HeTyn blogissa julkaisemme kirjoituksia, joissa käsitellään työttömän tai työssäkäyvän elämää iloineen ja huolineen. Mukana on esimerkiksi ajankohtaisia, yhteiskunnallisia asioita, mutta myös pienen ihmisen mieltä askarruttavia arjen tapahtumia.

Tavoitteena on tuoda vaihtelua ja valonpilkahduksia lukijoille, tarjota samastumisen kokemuksia sekä herättää keskustelua. Kaikki asiat eivät aina ole pelkästään politiikkaa tai byrokratiaa; joskus kirjoitukset voivat vain antaa muuta ajattelemisen aihetta elämästä ja sen kummallisuuksista. Blogit ovat aina kirjoittajansa näkemyksiä. Kirjoituksia tekevät sekä HeTyn henkilökunta että lukijamme (HeTyllä on oikeus päättää tekstien julkaisemisesta ja editoimisesta). Kunnioitamme kirjoituksissa muita ihmisiä eli emme mene henkilökohtaisuuksiin.

Jouluyö sateenvarjon alla

Istun aattoillan viimeisessä bussissa, joka on tulossa hetken päästä sen päätepysäkille Kallahteen. Bussin pysähdyttyä astun sen lämmöstä koirani kanssa ulos viilenevään iltaan. Kello on nyt muutaman minuutin yli 18, tältä pysäkiltä lähtee seuraava vuoro joulun vuoksi vasta huomenna aamupäivällä klo 11.10. Siihen saakka meidän on oltava taivasalla ja löydettävä jokin suoja yllemme. Bussipysäkillä on tien viimeinen katulamppu, joka on kuin majakka alkavan pimeyden keskellä. Kaivan takintaskustani taskulampun ja napsautan sen päälle. Valonsäde valaisee pimeää tienpätkää, jota pitkin lähdemme päättäväisesti ja rohkeasti kävelemään. 

Tunnen yksittäisten sadepisaroiden osuvan takkiini ja posken päähän. Otan repun sivutaskusta kokoontaitettavan sateenvarjon, onneksi sain hankittua uuden sateenvarjon. Avaan varjon ja saamme siitä suojan yllemme. Nyt pitäisi löytää turvallinen paikka missä voisimme nukkua tulevan yön. Muistelen että tien päässä on rantakioski, joka on avoinna kesäisin ja kioskin edessä on iso katos ja terassi. Kävelemme kohti rantaa taskulampun antaman valon ohjatessa kulkuamme. Pimeyden varjot ja sadepisarat hyppivät taskulampun valokeilassa, ja sateenvarjon alle kuuluu vesipisaroiden ropinaa. Edessämme häämöttää puinen rakennus, tuolla on se kioski. 

Saavumme kioskille ja muistin aivan oikein, että sen edessä on katos ja porras, joka johtaa puiselle verannalle. Tuumaan, että nyt ei tarvitse nukkua kylmää maata vasten, kun alan rakentamaan tulevan yön nukkumispesää. Asetan aukinaisen sateenvarjon verannan avoimelle puolelle niin, että meillä on tuulelta ja sateelta suojattu nurkkaus. Oikealla puolella on seinänä kioskin lautaseinä, levitän lattialle repusta ottamani viltin. Viltti peittää puisen verannan lattian raot ja estää hyvin ilmavirran tulon. Nyt sade ei pääse kastelemaan meitä. Etsin repustani kynttilän, jonka sytytän valaisemaan ja hieman lämmittämään. Taskulampun voin nyt sammuttaa, jotta sen patterit säästyvät. 

Ennen nukkumista syömme iltapalaa, kaivan repustani vesipullon, kupin, rasian, jossa on kuivattua kanaa, coca-cola tölkin, täytetyn kinkkusämpylän, piparkakkupussin ja suklaapatukan. Asettelen eväät viltin päälle, koirani odottaa kieltään lipoen ruokaa ja kun annan luvan, alkaa kuulumaan rouskutus, kun hän poimii kananpaloja kipostaan. Itselleni avaan cokistölkin ja poistan sämpylän ympäriltä suojapakkauksen. Nautimme jouluateriaa kynttilän valaistessa terassia, sade rummuttaa verannan kattoa, kauempana aavalla merellä pimeyden keskeltä kajastaa valoa, väylämerkit siellä vilkuttavat meille ja horisontissa liikkuvan laivan valot tuikkivat kuin tähdet taivaalla. Jouluyö, juhlayö niinpä niin…

Väsymys alkaa painaa päälle, koirani juo vielä vettä ja kaivan taskustani pienen herkkupalan jälkiruuaksi. Itse syön vielä pari piparkakkua, olisipa lämmintä glögiä. Suklaapatukan säästän aamuksi. Ulkona kaikki maistuu niin hyvälle. Korjaan kipot ja purkit takaisin reppuuni ja otan esille paksumman viltin. Siirrän repun tyynyksi, ja levitän vilttiä yllemme. Puhallan kynttilän sammuksiin ja käperryn viltin alle sikiöasentoon. Koirani tulee viereeni viltin alle, lämmitämme toisiamme, nostan vielä viltin pääni ylitse, nyt olemme kokonaan suojassa. Uni on tulossa aivan juuri, nukahdamme. 

Jossain vaiheessa havahdun siihen, kun märkä vesipisara putoaa ohimolleni, unen keskellä ajattelen, että sateenvarjon on täytynyt tuulessa liikahtaa paikaltaan. Vesipisarat tuntuvat siltä kuin märkä rätti osuisi päähäni. Yritä kohottaa kättäni etsimään sateenvarjoa, mutta en tavoita sitä. Vesipisarat ovat muuttuneet lumihiutaleiksi ja niitä tulee tuulen mukana yhä enemmän päälleni. Tulee sittenkin valkea joulu. Tartun tiukemmin vilttiini, sitten kuuluu tömähdys, havahdun ja herään unestani. Olen pudonnut sohvalta lattialle. Sohvan päädyssä oleva ikkuna on jäänyt auki ja sieltä leijailee tuulen mukana lumihiutaleita sisälle. Suljen ikkunan, haen keittiöstä talouspaperirullan ja alan kuivaamaan lumihiutaleita tuuletusikkunan ympäriltä ja sohvan päädystä. Koirani nukkuu sohvan toisessa päädyssä tyynyjen ja vilttien keskellä. Sillä on kaikki hyvin. Jään istumaan ja miettimään näkemääni unta, se oli niin hämmästyttävän todellista, mutta silti vain unta. Onneksi. Sytytän kynttilän, nyt on jouluyö. Ajattelen heitä jotka tuolla jossain nukkuvat taivasalla.

Ville Sakko

Kuvat: Ville Sakko

Pala taivasta, pala kakkua

Etätyöpisteeni vasemmalla puolella on iso ikkuna, josta avautuu näkymät kerrostalon sisäpihalle ja vastapäisen talon parvekkeille sekä suoraan edessäni olevan asunnon keittiöön ja makuuhuoneeseen. Etäämpänä on rypäs muita kerrostaloja sekä Cirrus tornitalo. Näkymät ovat aika tylsät, paitsi silloin kuin naapurilla on valot päällä ja hän on jättänyt verhot auki. Tylsä näkymä muuttuu paremmaksi, kun nostan hieman päätäni ja katson ylös, edessäni kattojen yläpuolella on pala taivasta. Parvekepylväs jakaa palan kahteen osaan. Tällä hetkellä harmaa pilvimassa vyöryy kovaa vauhtia taivaalla, hetkittäin harmauden takana pilkistää kirkkaansininen taivas, mutta sitten harmaus peittää sen kokonaan alleen. Sadepilviä, ikkunaan tulevat ensimmäiset sadepisarat.

Pala taivasta ja pala maata oli televisiosarja 1980-luvun alkupuolella. Sarja perustui puolanjuutalaisen Janina Davidin omaelämänkertaan. Hän pääsi pakenemaan ghetosta, mutta hänen vanhempansa joutuivat natsien keskitysleirille. Janina kuvaa elämäänsä Puolassa juutalaisghetossa 2. maailmasodan aikana, huoneessa oli vain pieni yläikkuna, josta näkyi pala taivasta. Näkymä taivaalle on varmasti antanut hänelle lohdutusta ja voimaa kaiken pelon ja kärsimyksen keskellä. 

Kirkas sininen taivas, poutapilviä tai tummia pilviä taivaalla toimivat aivan kuin meidän mielentilamme. Kuinka vahvasti joko tiedostaen ja tiedostamatta taivas vaikuttaa mielialaamme. Taivaan väreillä ja pilvillä on suuri merkitys ja vaikutus, erityisesti nyt etänä työskennellessä olen huomannut kuinka ikkunasta näkyvä pala taivasta vaikuttaa minuun. Huomaan usein hakevani katseella taivaalle kiinni ajatuksistani tai kirjoittaessani tekstiä luon nopeasti katseen taivaalle aivan kuin hakeakseni varmistusta tekemiselleni. Se miltä pala taivasta ikkunasta milloinkin näyttää vaikuttaa vahvasti vireyteeni, tunnelmaan ja jopa inspiraatiooni. 

Päiväkahvihetken koettaessa laitan työvälineet hetkeksi syrjään. Otan kahvikupin käteeni, palan tiikerikakkua ja katson ikkunastani näkyvää taivasta. Tässä hetkessä elän ja olen miettien elämän palapeliä. Taivas on kyllä yksi oleellinen osa tässä elämän palapelissä, kakku on pieni pala, mutta silläkin on oma tehtävänsä. Kahvitauon jälkeen vielä vilkaisu taivaalle ja työt jatkuvat. Koen oloni hyväksi ja turvalliseksi kun tiedostan, että pienellä pään liikkeellä pala taivasta näkyy ikkunastani ja oikealla puolellani on etätyövahtini Bruno-mopsi, joka nyt nukkuu koiranunta. Tässä on hyvä olla ja kaikki on hyvin.

Ville Sakko

Kuva: Ville Sakko

Sulkasatoa 2020

Helsingin Työkanavassa toimii kaikille avoin Sulkakynät-kirjoittamisryhmä.

Sulkakynät-ryhmä kokoontuu kerran viikossa. Kahden tunnin aikana on kaksi erillistä kirjoitussessiota sekä keskustelua kirjoittamisesta. Jokainen osallistuja voi kirjoittaa vapaasti omaa, itse valitsemaansa tekstiä.

Sulkasatoa 2020 on ryhmän järjestämä nettinäyttely 26.-30.10.2020. Viikon aikana on esillä jäsenten kirjoituksia kuluvalta syksyltä Helsingin Työkanavan nettisivuilla ja sosiaalisen median kanavissa (Facebook ja Instagram).

Tervetuloa lukemaan kirjoituksia. On sadonkorjuun aika eli Sulkasatoa!




Ikkunasta

Kello on kaksikymmentä yli yksi iltapäivällä, herätyskello tikittää pöydällä. Kaurapeltoa leikkaa ahkera puimuri. Aurinkoinen syyskuun päivä. Haavat ovat puoliksi keltaisia, puoliksi kellanvihreitä. Pienet koivut ovat jo vähän enemmän keltaisia. Pähkinäpensas on kultainen.

Yritän tavoittaa kameralla sitruunaperhosta ja minua vähän hävettää. Tiedän, olen tätä miettinyt: moni voisi haluta viljellä maata, pienten tilojen elinkelvottomuus on poliittinen päätös. Leikkuupuimurin kuljettajalla on siis työtä ja tuuria. Silti kuvittelen hänen mieleensä ajatuksia siitä, miten joku kerkiää ikkunassa keikkumaan perhosta kuvaamassa…

TM

Oikullinen lintu (tanka-sarja)

Olen jo pitkään harrastanut japanilaista tanka-runokaavaa, jossa kullekin viidelle runoriville on oma tavumääränsä (5-7-5-7-7). Kunnianhimoisempi ja aidompi tankojen sommittelu edellyttäisi runoilta vielä muitakin finessejä, mutta näissä Oikullinen lintu –tankoissa olen tyytynyt tavoittelemaan vain tiettyä japanilaisviritteistä tunnelmaa.

Eirene

2) Työ/free/tön (tanka-sarja)

Nämä selvästi nykyhetkeen sijoittuvat tanka-runot ovat jo irronneet kauas japanilaisista alkujuuristaan, mihin ne yhdistää vain rivien tavukaava 5-7-5-7-7.  Ehkä ne käyvät esimerkeiksi siitä, mihin kaikkeen tanka-muoto taipuu ja kuinka määrämitta voi toimia kirjoittajalleen inspiraationa.

Eirene

Kahvilla Miss Lemonin kanssa

Odotan Bruno mopsini kanssa Whitehaven Mansionin edustan puistossa Miss Lemonia. Brunon nuuhkiessa puiston hajuja katselin ympärilläni olevaa syksyistä puistoa, puiden lehtiä on lennellyt maahan muodostaen paksuja lehtikerroksia. Brunolle tuottaa suurta iloa päästä piehtaroimaan lehtikasojen keskelle. Sieraimiin kantautuu paahdettujen kastanjoiden tuoksu, vanhempi rouva pitää myyntikärryä puiston laidalla. Aurinko on menossa pilvien taakse ja tunnen sen tuoman lämmön vaihtuvan nopeasti kosteaan koleuteen.

Kuulen takanani lähestyvien kenkien askeleita ja Bruno ehti huomata Miss Lemonin ennen minua. ”Anteeksi olen hieman myöhässä, kun herra Poirot poltti kielensä iltapäiväteetä nauttiessaan, vaikka varoitin sitruunaviipaletta teehen laittaessani että teevesi on kuumaa, mutta hän oli niin ajatuksissaan, joten tarjoilin teen uudelleen. Nauroimme huvittuneina tilanteelle ja kun Poirot huomasi ikkunasta sinut ja Brunon hän alkoi kiirehtimään minua lopettamaan työpäivän. Poirot lähetti terveisiä ja tässä vielä tuliaisia Brunolle herkkuluun muodossa”

Bruno vallan villiintyi kun Miss Lemon antoi nuuhkia herkkuluuta. Minun piti käskeä Brunoa rauhoittumaan ja sanoa, että saa herkkuluun myöhemmin syötäväksi.

Miss Lemon ehdotti että otamme taksin ja suuntaamme Peggy’s Coffee Pot kahvilaan.

Taksin ikkunoihin alkoi tulla jo ensimmäisiä sadepisaroita, Lontoon ylle laskeutui sateen mukana iltahämärä tänään normaalia hieman aikaisemmin, mutta taksissa olimme suojassa sateelta ja tuulelta. Reittimme kulki Cityn kautta kohti Russell Squerea ja Marchmont Streetia missä Peggyn kahvila sijaitsee.

Kahvilassa tuttu kantapöytämme on sopivasti vapaana. Tummanruskean ja pyöreän puupöydän ympärillä on kaksi korkeaselkäistä vaaleansinisellä kankaalla verhoiltua nojatuolia. Tuolien korkeat selkänojat tuovat yksityisyyttä tuoden tunteen että vain me olemme täällä. Edessämme olevasta ikkunasta avautuu näköala Marchmont Steetille. Bruno on löytänyt oman paikkansa pöydän alta herra Poirotilta saamansa herkkuluun ja tarjoilijan tuoman vesikupin kanssa.

Miss Lemonin kanssa päätimme rikkoa rajoja ja tilata cappuccinot, vaikka sitä oikeaoppisesti kuuluisi juoda aamupäivällä, eikä enää myöhäisen iltapäivän aikaan. Cappuccinon kanssa Miss Lemon tilasi kahvilanpitäjän paikan päällä valmistetun valkosuklaaleivoksen ja minä valitsin mansikkaleivoksen, sen lisäksi tilaukseemme kuului perinteinen pikkuleipälautanen, jossa on lajitelma suolaisia ja makeita pikkuleipiä.

Ensimmäisiä cappuccinon siemauksia ja leivoshaarukalla lohkaistua leivospalaa nautiskellessamme Miss Lemon kertoo että herra Poirotilla olisi tehtävä Brunolle. ”Poirotin yläkerrassa asuva nuori herrasmies on vakuuttunut siitä että Whitehaven Mansionissa kummittelee aamuyön tunteina. Hissi liikkuu itsekseen, rappukäytävällä kuuluu askelten ääniä, mutta ketään ei näy missään. Miehen naapuri on kuullut myös ääniä ja jopa ovikelloa on soitettu ja kun ovisilmästä katsoo niin ei näy ketään. Taloyhtiön kokouksessa käsiteltiin asiaa eilen illalla ja Poirot sai tehtäväkseen tutkia asiaa, joten lähdetäänkö Bruno ensi yönä haamujahtiin?”

Ville Sakko