Sulkasatoa 2020

Helsingin Työkanavassa toimii kaikille avoin Sulkakynät-kirjoittamisryhmä.

Sulkakynät-ryhmä kokoontuu kerran viikossa. Kahden tunnin aikana on kaksi erillistä kirjoitussessiota sekä keskustelua kirjoittamisesta. Jokainen osallistuja voi kirjoittaa vapaasti omaa, itse valitsemaansa tekstiä.

Sulkasatoa 2020 on ryhmän järjestämä nettinäyttely 26.-30.10.2020. Viikon aikana on esillä jäsenten kirjoituksia kuluvalta syksyltä Helsingin Työkanavan nettisivuilla ja sosiaalisen median kanavissa (Facebook ja Instagram).

Tervetuloa lukemaan kirjoituksia. On sadonkorjuun aika eli Sulkasatoa!




Ikkunasta

Kello on kaksikymmentä yli yksi iltapäivällä, herätyskello tikittää pöydällä. Kaurapeltoa leikkaa ahkera puimuri. Aurinkoinen syyskuun päivä. Haavat ovat puoliksi keltaisia, puoliksi kellanvihreitä. Pienet koivut ovat jo vähän enemmän keltaisia. Pähkinäpensas on kultainen.

Yritän tavoittaa kameralla sitruunaperhosta ja minua vähän hävettää. Tiedän, olen tätä miettinyt: moni voisi haluta viljellä maata, pienten tilojen elinkelvottomuus on poliittinen päätös. Leikkuupuimurin kuljettajalla on siis työtä ja tuuria. Silti kuvittelen hänen mieleensä ajatuksia siitä, miten joku kerkiää ikkunassa keikkumaan perhosta kuvaamassa…

TM

Oikullinen lintu (tanka-sarja)

Olen jo pitkään harrastanut japanilaista tanka-runokaavaa, jossa kullekin viidelle runoriville on oma tavumääränsä (5-7-5-7-7). Kunnianhimoisempi ja aidompi tankojen sommittelu edellyttäisi runoilta vielä muitakin finessejä, mutta näissä Oikullinen lintu –tankoissa olen tyytynyt tavoittelemaan vain tiettyä japanilaisviritteistä tunnelmaa.

Eirene

2) Työ/free/tön (tanka-sarja)

Nämä selvästi nykyhetkeen sijoittuvat tanka-runot ovat jo irronneet kauas japanilaisista alkujuuristaan, mihin ne yhdistää vain rivien tavukaava 5-7-5-7-7.  Ehkä ne käyvät esimerkeiksi siitä, mihin kaikkeen tanka-muoto taipuu ja kuinka määrämitta voi toimia kirjoittajalleen inspiraationa.

Eirene

Kahvilla Miss Lemonin kanssa

Odotan Bruno mopsini kanssa Whitehaven Mansionin edustan puistossa Miss Lemonia. Brunon nuuhkiessa puiston hajuja katselin ympärilläni olevaa syksyistä puistoa, puiden lehtiä on lennellyt maahan muodostaen paksuja lehtikerroksia. Brunolle tuottaa suurta iloa päästä piehtaroimaan lehtikasojen keskelle. Sieraimiin kantautuu paahdettujen kastanjoiden tuoksu, vanhempi rouva pitää myyntikärryä puiston laidalla. Aurinko on menossa pilvien taakse ja tunnen sen tuoman lämmön vaihtuvan nopeasti kosteaan koleuteen.

Kuulen takanani lähestyvien kenkien askeleita ja Bruno ehti huomata Miss Lemonin ennen minua. ”Anteeksi olen hieman myöhässä, kun herra Poirot poltti kielensä iltapäiväteetä nauttiessaan, vaikka varoitin sitruunaviipaletta teehen laittaessani että teevesi on kuumaa, mutta hän oli niin ajatuksissaan, joten tarjoilin teen uudelleen. Nauroimme huvittuneina tilanteelle ja kun Poirot huomasi ikkunasta sinut ja Brunon hän alkoi kiirehtimään minua lopettamaan työpäivän. Poirot lähetti terveisiä ja tässä vielä tuliaisia Brunolle herkkuluun muodossa”

Bruno vallan villiintyi kun Miss Lemon antoi nuuhkia herkkuluuta. Minun piti käskeä Brunoa rauhoittumaan ja sanoa, että saa herkkuluun myöhemmin syötäväksi.

Miss Lemon ehdotti että otamme taksin ja suuntaamme Peggy’s Coffee Pot kahvilaan.

Taksin ikkunoihin alkoi tulla jo ensimmäisiä sadepisaroita, Lontoon ylle laskeutui sateen mukana iltahämärä tänään normaalia hieman aikaisemmin, mutta taksissa olimme suojassa sateelta ja tuulelta. Reittimme kulki Cityn kautta kohti Russell Squerea ja Marchmont Streetia missä Peggyn kahvila sijaitsee.

Kahvilassa tuttu kantapöytämme on sopivasti vapaana. Tummanruskean ja pyöreän puupöydän ympärillä on kaksi korkeaselkäistä vaaleansinisellä kankaalla verhoiltua nojatuolia. Tuolien korkeat selkänojat tuovat yksityisyyttä tuoden tunteen että vain me olemme täällä. Edessämme olevasta ikkunasta avautuu näköala Marchmont Steetille. Bruno on löytänyt oman paikkansa pöydän alta herra Poirotilta saamansa herkkuluun ja tarjoilijan tuoman vesikupin kanssa.

Miss Lemonin kanssa päätimme rikkoa rajoja ja tilata cappuccinot, vaikka sitä oikeaoppisesti kuuluisi juoda aamupäivällä, eikä enää myöhäisen iltapäivän aikaan. Cappuccinon kanssa Miss Lemon tilasi kahvilanpitäjän paikan päällä valmistetun valkosuklaaleivoksen ja minä valitsin mansikkaleivoksen, sen lisäksi tilaukseemme kuului perinteinen pikkuleipälautanen, jossa on lajitelma suolaisia ja makeita pikkuleipiä.

Ensimmäisiä cappuccinon siemauksia ja leivoshaarukalla lohkaistua leivospalaa nautiskellessamme Miss Lemon kertoo että herra Poirotilla olisi tehtävä Brunolle. ”Poirotin yläkerrassa asuva nuori herrasmies on vakuuttunut siitä että Whitehaven Mansionissa kummittelee aamuyön tunteina. Hissi liikkuu itsekseen, rappukäytävällä kuuluu askelten ääniä, mutta ketään ei näy missään. Miehen naapuri on kuullut myös ääniä ja jopa ovikelloa on soitettu ja kun ovisilmästä katsoo niin ei näy ketään. Taloyhtiön kokouksessa käsiteltiin asiaa eilen illalla ja Poirot sai tehtäväkseen tutkia asiaa, joten lähdetäänkö Bruno ensi yönä haamujahtiin?”

Ville Sakko

Sekalaista tajunnanvirtaa

Sulkakynät-kirjoittamisryhmä on kokoontunut jo yli vuoden ajan viikoittain kirjoittelemaan yhdessä. Aluksi näimme livenä Helsingin Työkanavassa, maaliskuussa 2020 ryhmä siirtyi virtuaaliseksi. Olen kirjoittanut ryhmässä lukuisia tekstejä työhakemuksista runoihin ja kokeillut erilaisia kirjoitusharjoituksia. Koen, että vapaan tajunnanvirran kirjoittaminen on toisinaan hyväksi: Se puhdistaa mieltä, ruokkii luovuutta elämässä ja tuo esille vielä tuntemattomia alitajunnan ulottuvuuksia…

Ajattelen kirjoittamalla. Skannaan itseäni, tutkin järjestelmällisesti ajatusrakennelmiani. Väritän mielentilaani paperille. Kädet hyväilevät näppäimiä ja kysyvät, mistä painaa. Ne odottavat käskyä. Jos sanat eivät virtaa, ne leijuvat. Minulla on haavi ja pyydystän niitä, yksi kerrallaan kloroformipurkkiin.

Istun huoneessa. Eteeni aukeaa maisema: laiva, savupiippuja, rakennuksia, tori, autoja, maailmanpyörä. Lukemattomat muodot ja värit täynnä merkityksiä. Voisin kirjoittaa romaanin niistä jokaisesta. Kukaan ei ostaisi romaaneja, eikä lukisi niitä, silti voisin niin tehdä.

Miten siirtyä mielensisäiseen tilaan? Suljen silmät. Ajatukset liikkuvat hermoradoilla. Hiljaisuus. Kuulen kellon tikittävän.

Olen kokenut paljon. Muistiini on tallentunut lukemattomia asioita, aikoja ja ihmisiä. Olen tuntenut totuuden. Olen nähnyt valon ja sotkeutunut varjoihin. Jos kokemuksistani tehtäisiin kirja, sivut peittäisivät Helsingin kaikki kadut. Jos kokemukseni tallennettaisiin videolle, se kestäisi yhtä kauan kuin elämäni. Saisin nähdä lapsuuteni unohdetut jaksot ja myös uneni, karmeat ja nerokkaat elokuvat. Elämäni, se lipuisi harmaana, yksitoikkoisena rutiinina ohitse…

Violetinkeltainen undulaatti katsoo vierestä, kun pegasos rouskuttaa orkidean nuppuja. Aurinkokin epäröi nousuaan tänään, vetkuttelee jossain Venuksen takana, kuin työtön tai kuin miljonääri, jolla ei ole enää syytä hypätä oravanpyörään. Katu on himmeä. Työläiset eivät virtaa kohti tehtaiden savupiippuja. Kävelen äänettömästi. Kuljen kohti rantaa, merta, kalliota, levähdyspaikkaa. Tämä uni on yhteisesti meidän. Ottakaa räikeitä värejä pensseleihin.

Seison laivan kannella. Näen vain merta. Horisontti pyöristyy, kaareutuu. En tiedä, mihin olen matkalla, seikkailuun ehkä. Anakronismit uhkaavat minua joka suunnalta tätä kirjoittaessani. Tai ehkä tämä stoori sijoittuukin fantasiagenreen. Silloin vaaraa ei ole. Vapaus!

Maailmankaikkeus laajenee, minä laajenen mukana. Antropologinen kiinnostus rajaa tutkimustani. En niinkään ole kiinnostunut uusien maailmojen eliöstöstä tai maaperästä. Minua kiinnostavat tietoiset olennot. Ihmisiä en ole reissullani tavannut, ihmisenkaltaisia olentoja kyllä. Joillakin oli suipot korvat, toisilla ei. Yhtä kaikki kommunikaation on mahdollistanut edistynyt tekniikka, jonka olen matkalla saanut käyttööni. 

Minä vaellan maailman halki ja kirjaan muistiin kaiken näkemäni ja kokemani. Se on työni. Tiedän, kun olen lähtenyt näin kauas, en enää ehdi palata. Maailmankaikkeus laajenee ja laajenee ja minulle avautuu yhä uusia ja uusia todellisuuksia. Lähetän yhä raporttini tähtiaalloille. Tiedän, että sanoman matka kestää vuosia. En voi olla varma, onko kukaan vastaanottamassa kirjoituksiani, sikäli epävakaa maailmanpoliittinen tilanne oli lähtiessäni. Eliöitä oli kuolemassa massiivisesti sukupuuttoon. Se mitä ei tiedetty on, että kaikki mahdolliset lajit ovat turvassa galaktisessa geenipankissa. Jopa hirmuliskot ja mammutit olisi helppo synnyttää uudelleen, mikäli siihen olisi halua ja tarvetta. Ihminenkin on siellä.

Meitä ihmisiä pidetään täällä avaruudessa hieman ”villeinä”. Minuun suhtaudutaan varautuneesti – ihan kuin voisin milloin vain hyökätä kimppuun. Tiedän, että useimmille tapaamilleni olennoille olen heidän ensimmäinen tapaamansa ihminen, ja käyttäydyn sen  mukaisesti. Kertomuksia ja anekdootteja Maan asukkaista kyllä kuulee. Ja pelkään, että useimmat niistä pitävät paikkansa…

Tiina Remes

Kuva: Tiina Remes

Muistan

Sulkakynissä olen välillä tehnyt erilaisia kirjoitusharjoituksia – joita kirjoitusoppaat ovat pullollaan – sen mukaan, mikä harjoitus kulloinkin on tuntunut puhuttelevalta. Tässä yksi maistiaisiksi.

Kuva: m-l h

Muistan…

Voi hyvät ihmiset, minähän muistan vaikka mitä! On aina hauskaa muistella, tai lähes aina. Ei, vaan aivan joka kerta. Muisteleminen tuntuu ihanalta, se voimaannuttaa. Muistaminen luo minuuttamme, antaa nykyhetkelle syvyyttä.

Muistan kesäyöt mökillä. Miten istuin saunan jälkeen viilentymässä kuistin kaiteella iho pyyhkeen alta höyryten; katselin järvelle ja kuuntelin lintujen vähitellen hiljenevää laulua. Rantakoivut  kahisuttivat lehtiään illan leppeässä tuulenvireessä ja järven pintaa rikkoi silloin tällöin kalan polskahdus. Sisältä kantautui tv:n ja perheeni ääni tai tarmokas vastan roiske, jos miehet olivat jo menneet saunaan.  Muistan rauhallisen oloni. Muistan, että olin onnellinen.

Mitä muuta? Olin eläväinen ja nauravainen tyttö; muistan, että olen nauttinut elämästä. Että välillä en ole nauttinut, ja että välillä en ole tiennyt, nautinko vai en. Muistojani on tuhansittain, kymmenin tuhansin – onko muisti ihmismielen tapa ylösnousta kuolleista? Menneisyyden tapa syntyä uudelleen?

Mieleeni nousevat mökkimetsät. Lähde alapellon päässä, lähdeveden kirkas maku, mäntymetsän ja suopursun tuoksu. Vihelsivätköhän karhut todella, kuten sukulaiset väittivät marjastaessaan kuulleensa? Karhuja niissä metsissä rajaa likellä kyllä liikkui ja hirviä myös; ne piiloutuivat mielellään koivikkoihin.  Muistan, että osasin jo nuorena tehdä vastani itse, kunhan isä oli käynyt hakemassa vastaksia tienvarren kitukasvuisista koivuista. Isä opetti, että vastan kädensijaan oli hyvä jättää mukaan koivunlehtiä; silloin sitä olisi saunoessa pehmeämpi pidellä.

Nykyisin monet muistoni ovat kuin meren pyöristämiä kiviä. Yksityiskohtien särmät ovat hioutuneet jo pois, vain muoto tai vaikutelma on säilynyt.  Se harmittaa. Milloin muistoista lohkeaa pois ensimmäinen kivensärö, noin vain omia aikojaan rapautuen? Vai onko jossain edelleen olemassa ajan herra Kronos, joka vasaroi ihmismuistoja sileiksi minkä kerkiää? Ja voisikohan tuota muinaista jumalhahmoa syyttää siitäkin, että varsinaisessa muistisairaudessa ihmisen koko muistille näyttää käyvän aivan samoin kuin yksittäisille muistoille: kaikki haaltuu, haipuu, rispaantuu. Ihmisen eroosio etenee.

Siksi muistoja pitäisikin juhlia! Kannattaa muistella niin kauan kuin voi. Kun iäkäs äitini ei enää muistanut lapsuutensa tapahtumia, minä kerroin niitä hänelle yhä uudelleen – olin nuorena kuullut äidin tarinoita lapsuudestaan niin usein, että ne olivat piirtyneet mieleeni.  Muistan miettineeni silloin, että sukupolvesta toiseen siirtyvät muistot olivat kuin ikiliikkujia, jotka vaelsivat ihmisten ja monien elämien läpi.

Miksi muistaa? Koska muistot ovat osa elämän omaa, menneisyydestä tulevaisuuteen kulkevaa rytmiä. Koska muistojen avulla menneisyys ei koskaan kuole, vaikka nykyisyys haipuukin. Se on lohdullista. Äitini ja äidinäidinäitini elävät yhä tässä katoavassa hetkessä.

Eirene

Kuva: m-l h