HeTyn blogisivu

Tervetuloa lukemaan Helsingin Työkanavan blogisivua!

HeTyn blogissa julkaisemme kirjoituksia, joissa käsitellään työttömän tai työssäkäyvän elämää iloineen ja huolineen. Mukana on esimerkiksi ajankohtaisia, yhteiskunnallisia asioita, mutta myös pienen ihmisen mieltä askarruttavia arjen tapahtumia.

Tavoitteena on tuoda vaihtelua ja valonpilkahduksia lukijoille, tarjota samastumisen kokemuksia sekä herättää keskustelua. Kaikki asiat eivät aina ole pelkästään politiikkaa tai byrokratiaa; joskus kirjoitukset voivat vain antaa muuta ajattelemisen aihetta elämästä ja sen kummallisuuksista. Blogit ovat aina kirjoittajansa näkemyksiä. Kirjoituksia tekevät sekä HeTyn henkilökunta että lukijamme. (HeTyllä on oikeus päättää tekstien julkaisemisesta ja editoimisesta). Kunnioitamme kirjoituksissa muita ihmisiä eli emme mene henkilökohtaisuuksiin.

Tiedustelut ja blogitekstejä voit lähettää sähköpostiosoitteeseen: tiedotus@hety.fi

Rakas Joulupukki

vuosi on vierähtänyt nopeasti; vasta sain viimeiset joulukuusenneulaset potkittua maton alle, ja kohta taas uusi kuusi pitää kantaa tupaan.

Kuluneena vuonna olen ollut kiltti, monesti silloin kun olisi pitänyt olla äkäinen ja vaativa. Toisaalta taas olen kiukutellut ja ollut ilkeä, vaikka kiltteydestä olisi ollut niissä tilanteissa enemmän hyötyä.

Kiitän jo etukäteen, ettet tänäkään vuonna tuo minulle yhtään fleeceasua, vareskirjaa tai niitä imeliä erimuotoisia-mutta-samanmakuisia konvehteja.

Lahjaksi toivoisin sellaista pientä paperipussia, jonka sisällä on mandariini, piparkakku ja kiiltokuva. Sellaisen, jonka saimme koulussa joulutodistusten jaon yhteydessä. Toisiko se mukanaan samanlaisen joulumielen kuin silloin pienenä?

Ja jos nurkistasi löytyisi vielä sellainen harja, jolla saisi pyyhittyä mielestä rumat ajatukset ja ikävät muistot tarpeen vaatiessa, niin jouluni olisi täydellinen.

Kiitos ja hyvää joulua toivoo Tiina

Kuva:Pixabay

Lautasella lentävällä

Jokaista on varmasti kiinnostanut avaruus ja ufot jossain vaiheessa nuoruutta. Teini-iässä ahmin Von Dänikenit ja kaiken mahdollisen ufokirjallisuuden. Olen katsonut moneen kertaan elokuvat  E.T., Kolmannen asteen yhteys ja Ensimmäinen yhteys. X-files oli suosikkisarjani. Tästä kiinnostuksesta en ole päässyt vieläkään, ja nyt asia on kuumempi kuin vuosikymmeniin.

Vuonna 2017 New York Times paljasti Yhdysvaltain Pentagonin salaisen ufotutkimusohjelman ja samalla julkaisi verkkosivuillaan pari jännittävää taistelukoneesta kuvattua videota, jossa lensi tuntemattomia esineitä. Sen jälkeen kiinnostus ufoihin, joista nykyään käytetään termiä UAP (Unidentified Aerial Phenomenon), on kasvanut jenkeissä valtavasti.

Viime kesäkuussa UAP-piirit odottivat jännityksellä Yhdysvaltain kongressin pyytämää Pentagonin virallista UAP-raporttia, jolta odotettiin lisää paljastuksia armeijan havainnoista sekä uusia videoita. Pettymys oli suuri, koska mitään tällaista ei tapahtunut. Sen sijaan raportissa todettiin, että UAP:t ovat olemassa ja että ne ovat todellinen uhka maan turvallisuudelle ja ilmaliikenteelle. Olihan tämäkin jo jotain; aiemmin ilmiöitä on vähätelty ja selitelty milloin säähavaintopalloina tai lentäjien virheinä.

Nyt on noussut esiin uusi, nuorempi UAP-friikkien sukupolvi, eikä ufotutkimus ole enää parrakkaiden foliohattusetien puuhaa vaan ihan totista tutkivaa työtä. Esimerkkeinä mm. Galileo-, SCU- ja UAPx-projektit, jossa eri alojen tiedemiehet tutkivat olemassa olevan datan perusteella mahdollisia merkkejä Maan ulkopuolisesta elämästä seka vierailuista kotiplaneetallamme.

Youtuben ufovideoista suurin osa on väärennöksiä tai ilmapalloja, mutta on joukossa joitain aika hämmästyttäviäkin otoksia. Kannattaa kuitenkin olla kriittinen niitä katsoessa.

Voisin puhua aiheesta loputtomiin, ystäväpiirissäni se aiheuttaa lievää kulmakarvojen kohottelua ja hymähtelyä. Enpä ole aiemmin tästä kiinnostuksestani kovin yleisesti edes kehdannut puhua.

Jos kiinnostuit aiheesta, niin tässä muutamia avainsanoja googlailuun: tic tac ufo, rubber duck ufo, gimbal ufo, Oumuamua, Zimbabwe ufo, Luis Elizondo, Skinwalker Ranch, Roswell, Phoenix lights. Pari hyvää UAP-aiheista kanavaa Youtubessa: Disclosure Team sekä Ufo garage.

Katseet taivaalle!

Tiina Nevalampi

Kuva: Pixabay

Kahdella pyörällä

Minusta on tullut mallihelsinkiläinen. Olen luopunut autosta yli kolmenkymmenen yksityisautoiluvuoden jälkeen. Nyt kulkuvälineeni on sähköavusteinen polkupyörä. Olen harrastanut fillarointia toki ennenkin, mutta nyt polkemiseen on tullut ihan uusi vaihde.

Monet luulevat, että sähköpyörä on sama kuin mopo – olette väärässä. Sähköpyörää pitää myös polkea, muuten se pysähtyy kuten tavallinenkin fillari. Sen sijaan ylämäet sujuvat kevyesti takalisto tiiviisti satulassa, kun moottori antaa lisäapua. Pidempikin pyörälenkki sujuu kevyesti, eikä tarvitse ensimmäisenä rynnätä suihkuun kun pääsee töihin.

Sen sijaan liikenne hikoilutti välillä aika pahasti. Kun kädessä on kännykkä ja korvilla luurit, niin ajan- ja paikantaju näyttää kadonneen monelta jalankulkijalta tyystin. Entäpä nämä paljon puhuttaneet sähköskootterit? Pari läheltä piti -tilannetta tuli kesän aikana eteen, ja joskus joutui väistelemään hillittömästi kurvailevia ajokkeja. En liikkunut pyörällä öiseen aikaan, joten pahimmat skootteriseikkailijat jäi näkemättä.

Kesän aikana kolusin monta kivaa paikkaa, kuten Espoon rantaraitin, Keskuspuiston ristiin rastiin ja Vantaanjoen vartta. Kaupungissa on pyörätiet tai -kaistat lähes kaikkialla mihin vain keksin suunnata – ainoana poikkeuksena Mäkelänkadun alku. Oli kuumottavaa sotkea autokaistaa liikenteen seassa, parin korttelin jälkeen ei pää kestänyt vaan siirryin jalkakäytävälle.

Suurin ongelma sähköpyörän kanssa on sen turvallinen säilytys. Fillareita varastetaan käsittämätön määrä vuosittain, ja pelottaa jättää kallis ajopeli yksin ulkosalle edes kaupassakäynnin ajaksi. Helsinki kannustaa ihmisiä pyöräilyyn, mutta pyörien turvallinen säilytys on unohtunut. Tässä olisi ehdotus pysäköintihallien ylläpitäjille: järjestäkää valvottuja pyöräparkkeja! Yhden auton kokoiseen ruutuun mahtuu monta fillaria. Itse olisin valmis maksamaan muutaman lantin turvallisesta säilytyspaikasta kaupungilla tai leffassa käynnin ajaksi.

Teksti ja kuva Tiina Nevalampi

Aa tuuti lullaa

Vaan entä kun uni ei tule? Nuorena olisin jaksanut nukkua vaikka kuinka pitkään, ikävät vanhemmat potkivat sänkyä herätellen milloin kouluun tai ihan vaan huvikseen. Pienten lasten äitinä nukahti heti kun oli tilaisuus. Nyt kun olisi valta päättää omasta nukkumisesta, niin ähäkutti ei nukuta.

Olen kärsinyt unettomuudesta ja huonounisuudesta jo pidemmän aikaa. Illalla olen lukenut sängyssä niin pitkään, että kirja on jo pudonnut naamalleni, äkkiä valot pois ja silmät kiinni – pian onkin ihan virkeä olo. Tai sitten olen nukahtanut vaivatta herätäkseni parin tunnin kuluttua, ja viettänyt aikaa pikkutunneille asti mietiskellen mahdollisimman ikäviä asioita.

Olen kokeillut Peppi Pitkätossun unilääkettä, eli kääntynyt sängyssä niin, että pää on jalkopäässä. Joskus se on auttanut, vaikka tuntuukin omituiselta nukkua väärin päin. Olen saanut nukahtamislääkkeitäkin, mutta ovat edelleen noutamatta apteekista. Ajatus nukahtamisesta lääkkeiden avulla on pelottava, vaikka ovat varmasti ihan turvallisia ja suositeltavia. Entä jos en herääkään tulipalon tai jonkin muun vaaratilanteen uhatessa? Jos vaikka kissoilleni tulee joku hätä, ja itse vaan kuorsaan lääketokkurassa. Ei kiitos.

Mutta nyt olen löytänyt avun! Hallelujaa sanoisi herkempi ihminen. Selaillessani youtubea vastaan tuli white noise -videoita. Valikoima on runsas, varmaan satoja erilaisia taustakohinoita. On sateen ropinaa peltikatolla, ukkosen jyrinää, rantaan kuohuvia meren aaltoja ja jopa lentokoneen matkustamon hurinaa.

Päätin siis kokeilla taustaääntä nukahtamisen avuksi. Valitsin kaatosateen ropinan kera kaukaisen ukkosen jyrinän. Video kestää 10 tuntia; nauha pyörimään kännykkään yöpöydälle, valot pois ja pää tyynyyn. Ja kas kummaa, nukahdin muutamassa minuutissa ja heräsin seuraavan kerran aamulla kun kello piippasi. Ihmeellistä! Olen siitä lähtien laittanut joka ilta saman videon, ja nukkunut joka yö kuin teini-ikäinen tukki.

Suosikkivideollani on katselukertoja yli 117 miljoonaa, joten ihan huuhaata tämä ei voi olla. Videon kommenttikentästä löytyy tuhansia tyytyväisiä levänneitä ihmisiä ympäri maailman, joissain kommenteissa toivotellaan kaikille muillekin kauniita unia ja siunausta. Kiitos!

Tiina Nevalampi

kuva: Pixabay

Turvaa rutiineista

Työelämä rytmittää ihmisen arkea ja juhlaa. Aamulla töihin ja illalla kotiin, vapaapäivät siihen väliin.

Entä kun ei enää tarvitse/saa käydä töissä? Onko elämä yhtä laiskaa lauantaita ja surutonta sunnuntaita? No ei ole.

Moni eläkkeelle jäänyt huokailee miten kivaa olisi päästä taas töihin lepäämään, kun eläkepäivät täyttyvät tuhannesta touhusta ja reissusta. Työttömänä taas pitää keksiä itselleen tekemistä – harva on laatinut etukäteen toimintasuunnitelmia tai haaveita työttömyyspäivien varalle. Vaikka päivärahoilla tekisi keposasti maailmanympärimatkan (huomaatteko sarkasmin) niin se ei ole mahdollista, täytyy olla te-toimiston tavoitettavissa ja panostaa myös työnhakuun.

Itselleni rutiinit toivat päiviini turvaa ja hyödyllisyyden tunnetta. Kissojen hoitaminen, kodin siivous ja ulkoilu auttoivat ajan kulumiseen ja tuottivat päivään sisältöä. Työttömälle shoppailut, kahvilat ja muu rahaa vaativa ajankulu kun on mennyttä maailmaa. Muutaman kerran kokeilin kauppakeskuksessa maleksimista mutta ahdistuin, osasyynä oli varmaan myös koronan pelko. Koronarajoitukset antoivat hyvän syyn pysytellä kotona, eikä tarvinnut tuntea huonommuutta nököttäessä neljän seinän sisällä.

On ollut myös aamuja, jolloin herätessä toivoin vain, että tulisi jo ilta ja pääsisi takaisin nukkumaan. Sellaisina aamuina miettii onko elämisessä enää mitään järkeä, miksi en opiskellut lääkäriksi tai syntynyt vauraaseen laivanvarustajasukuun.

Mutta ei saa jäädä tuleen jne. – kuuma aamusuihku, vielä kuumempi kahvi ja kaksi maukuvaa viiksiniekkaa lopulta nostivat taas maan pinnalle siitä paskamontusta. Kun ne pienimmätkin arkirutiinit sai hoidettua, olo oli jälleen ihmismäinen.

Nyt kun olen päässyt HeTyyn työkokeiluun ja päivät täyttyvät uusista ihmisistä ja tehtävistä, on kuin päiväni murmelina olisi päättynyt.

Teksti ja kuva: Tiina Nevalampi

Mokia ikä kaikki

Virheistä oppii, sanotaan. Kukaan ei sano (ainakaan ääneen), miten paljon ne potuttaa vielä vuosienkin jälkeen. Niitä mokia en laita työhakemukseen, vaikka niiden avulla voisi erottautua hienosti muiden hakijoiden joukosta!

Paikallisessa pikkuisessa ruokabaarissa minä, kesäapulainen, tilasin vahingossa 36 kiloa kalaa vaikka piti olla 6 kiloa. Onneksi emäntä oli huumorintajuinen, ja vietettiin asiakkaiden ihmetykseksi ”iloista pakasteseiviikkoa”.

Leipomon pakkaamo oli kiva kesätyöpaikka. Päivä alkoi klo 6.00, kotiin pääsi jo puoliltapäivin. Kondiittorin loihtimat kakut säilytettiin erillisessä kylmävarastossa, sain käskyn hakea ylähyllyltä täytekakun myymälän vitriiniin. En viitsinyt ottaa jakkaraa avuksi, vaan pituuteeni (170 cm) luottaen kurkotin kakun hyllyltä ja – PLÄTS – se läjähti lattialle ja tietysti kermapuoli alaspäin. Ensi hädässä yritin paljain käsin muotoilla kakun alkuperäiseen malliinsa, lopulta menin itkuisena, kädet kermassa, kondiittorin nuhdeltavaksi. Seuraavalla kerralla muistin ottaa jakkaran.

Pikkujoulujuhliin suunnittelimme iloisen punavalkoisen kutsukortin, jossa oli juokseva numerointi illan arpajaisia varten (palkintoina mm. matkalahjakortteja). Enpä tiennyt, että juhlasalin valaistus oli seksikkään punainen, joten punavalkoisen kortin teksteistä ei saanut mitään selvää. Voittonumeroita luettaessa juhlaväki oli kiroillen tihrunnut arpalippujaan sytkäreiden valossa.

Sitten on vielä nöyryyttävämpiä tilanteita, joita ei naureskellen muistele. Kun tekemääni työtä arvosteltiin palaverissa kohta kohdalta kolmannen osapuolen taholta, tai kun hoksasin tehneeni ison virheen, jonka onneksi ennätin korjata viime tingassa ennen kuin kukaan muu ehti huomata sitä.

Miellyttävin virhe oli se, kun soitin asiakkaalle ja kerroin mokanneeni, asiakas vastasi ”tiesin sen kyllä ja arvostan, että kerroit asiasta ihan itse”.

Jostain syystä yksi lempilausahduksiani on arabialainen sananlasku ”vain Jumala on täydellinen”.

Teksti: Tiina Nevalampi

Nimien viidakossa

Yhtenä työvoimapoliittisena tehtävänäni mietin, missä yrityksessä haluaisin olla töissä.

Ajelin kehä kolmosta, suurten toimistotalojen viertä. Vilkuilin samalla talojen valomainoksia, tällähän on firmoja vaikka kuinka paljon, olisiko näissä kenties joku kiinnostava yritys?

Whitney&Putton, Redapoint, Mondomatch, Whisperton….? Minkä alan firmoja nämä oikein ovat?

Ennenwanhaan yrityksen nimi kertoi heti, mistä on kyse. Esimerkiksi Viialan viilatehdas; Viialassa sijaitseva tehdas, jossa valmistetaan viiloja. Tai Helsingin kenkä ja kumi: täältä saa kenkiä ja kalosseja (luulisin). Mitä nämä kehätien valomainokset kertoivat satunnaiselle ohikulkijoille? Eivät niin mitään. Ehkä ne onkin tarkoitettu jo yrityksessä työskenteleville, että osaisivat suunnistaa oikeaan taloon toimistotornien viidakossa. 

Itella sentään tajusi vaihtaa nimensä takaisin Postiksi. On paljon kivempaa haukkua Postin hitautta kuin Itellan, kuulija oivaltaa heti mistä on kyse ja voi yhtyä mielipiteeseen.

Ammattinimikkeiden englannistamisesta en viitsi edes puhua, tai niiden epämääräisyydestä. Esimerkkinä erään yrityksen rekryilmoituksen ”Demand Planner”, googlekääntäjä antaa tulokseksi ”kysynnän suunnittelija”. Ei kerro yhtään sen enempää kuin vieraskielinen termi – ainakaan minulle.

Mies- sekä nais-nimikkeiden muuttamisesta henkilöksi en ole vielä muodostanut ehdotonta mielipidettä. Eri sukupuolissa ei ole mitään moitittavaa, mutta joissain asioissa sen häivyttäminen on suotavaa – toisaalta talonmies kuulostaa paljon turvallisemmalta kuin talonhenkilö.

Paras titteli, jonka olen kuullut, oli mummoni kysymys koskien aina uusia tuttavuuksia: ”Vuan onko se työimmeinen?”

Ystävällisin terveisin

Tiina Nevalampi

Jobless Jobseeker

Employment Channel of Helsinki

Kehä kolmosen varrelta.

Teksti ja kuva: Tiina Nevalampi

Käänteinen työhakemus

Minkälainen on hyvä työpaikka?

Työttömänä olen saanut hieman perspektiiviä menneeseen työelämään, muistellut entisiä työnantajia – niin hyvällä kuin ehkä-ei-niin-hyvällä.

Päivän uutisaiheet työvoimapulasta, työpaikkojen ja työttömien kohtaanto-ongelmasta sekä vaatimuksista työnhakijaa kohtaan pistivät miettimään, millainen olisi houkutteleva työpaikka.

Oma vaatimuslistani ei ole kovin pitkä, jos jollain työnantajalla olisi nämä toiveet täyttävä pesti, niin tarjouksia saa lähettää allekirjoittaneelle.

1. Oma paikka. On tärkeää, että työntekijällä on oma tuoli ja pöytä, sekä pieni laatikosto. Pöydän kulmalle voi laittaa valokuvan kissastaan, laatikostossa voi säilyttää klemmareita, nastoja sekä käytettyjä kyniä.

2. Työaika. Työntekijän olisi hyvä tietää milloin aloittaa työt, sekä ilmoittaa perheelleen mihin aikaan voi taas olla heidän käytettävissään.

3. Palkka. Rahaa tarvitaan, että voi maksaa laskunsa ja matkustaa työpaikalle. Jonkinlaiset vaatteet on hankittava, ellei sitten työnantaja tarjoa jotain trendikästä päällepantavaa. Ruokaakin pitäisi ostaa, että jaksaa. Ja perheelle myös.

4. Tekemistä. Ei ole kivaa olla kahdeksaa tuntia pienen työpöydän ääressä, jos ei ole mitään järkevää tekemistä. Sellaista, jossa tuntee itsensä hyödylliseksi, voi käyttää taitojaan, auttaa muita ja ohjata kilisevää työnantajan kassalippaaseen.

5. Arvostusta. Nyt mentiinkin ja syvemmälle. Kun tuntee olevansa arvostettu, niin esihenkilöiden kuin kollegojen taholta, työnteko sujuu mukavasti. Arvostus on siitä jännä asia, että hyvin pian sen muuttuu kaksisuuntaiseksi. Sitä voi ilmentää mm. sanoilla ”kiitos”, ”ole hyvä”, kuuntelemalla jos toisella on jotain kerrottavaa, sekä kyselemällä mielipidettä tai neuvoa jossain asiassa. Puolin ja toisin.

Hyvä työnantaja, sinun ei tarvitse lähettää minulle videota itsestäsi benjihyppäämässä, kuvailla missä aiot nähdä itsesi viiden vuoden kuluttua tai laskea juoksemiesi maratonien määrää. Kelpaat sellaisena kuin olet.

Teksti: Tiina Nevalampi

Kuva: Pixabay

Elämää koronan jälkeen

Anna vilkaisi viimeisen kerran peiliin ennen ryntäämistä bussipysäkille. Tuntuipa oudolta käyttää huulipunaa. Hän ehti bussiin juuri sopivasti, kiipesi sisälle ja alkoi etsiä katseellaan vapaata istumapaikkaa. Bussi oli täynnä matkustajia, äänekäs puheensorina täytti matkustamon.

Anna tunnisti takapenkillä istuvan miehen, hän kävi samalla kuntosalilla kuin Anna. Mies viittilöi Annalle ja huusi ”Tänne vaan, kyllä tähän vielä yksi mahtuu”. Anna ahtautui takapenkkiin kuudenneksi, oli hieman ahdasta mutta olkoon. Vieruskaveri alkoi heti kiinnostuneena kysellä mihin Anna on matkalla. Samaan hengenvetoon hän itse kertoi olevansa matkalla työpaikalle pitkän etätyöjakson jälkeen. Hän oli innoissaan. Mies otti taskustaan pastillirasian ja tarjosi muillekin, kaikki kaivelivat kiitellen raikkaita piparminttuja rasian uumenista.

Toimistolla kollegat olivat kokoontuneet kahvihuoneeseen aamukahvin pariin. Anna vaihtoi poskisuudelmat lähimpien kollegojen kanssa, esimies kurkisti oviaukosta ja tyytyi vain hätäisesti nyökkäämään . – Hän ei varmaankaan ole ottanut rokotetta, Anna tuumi.

Annan aamupäivä kului hujauksessa vilkkaiden palavereiden ja asiakastapaamisten merkeissä. Lounastauolla hän jonotti ruokalassa tovin, ennen kuin pääsi raastepöydän ja lounasbuffetin kimppuun.

Töiden jälkeen Anna kiirehti kauppaan. Hän oli unohtanut, että marketissa oli SuperHyperpäivät ja jaossa ilmaisia ämpäreitä! Anna ajautui ihmisvirran mukana osastolta toiselle ja juuttui ämpärijonoon tahtomattaan. Hän ei päässyt ihmismuurin keskeltä minnekään – toisaalta mikäs siinä ollessa, ämpäreitä tarvitaan aina.

Anna saapui pari tuntia myöhemmin kotiin kuin tavallisesti, hänen puolisonsa Mikko olikin jo odotellut hieman huolissaan. Hän oli saanut kaksi lippua kohuelokuvan loppuunmyytyyn ensi-iltaan, ja heidän tulisi jo kiirehtiä elokuvateatteriin.

Upean elokuvan jälkeen he menivät vielä suosittuun baariin. He joutuivat jonottamaan puoli tuntia, ennen kuin pääsivät ahtautumaan sisälle. Musiikki soi täysillä ja ihmiset tanssivat kuin viimeistä päivää pienellä parketilla, Anna ja Mikkokin heittäytyivät villiin tanssiin tungoksen keskellä.

Kotiin päästyään Mikolla oli Annalle vielä lisää yllätyksiä: Mikko oli saanut kesämökin viimein myytyä, ja oli varannut heille kahden viikon mittaisen kiertomatkan kaukoitään. – Ihanaa, huudahti Anna.

Teksti: Tiina Nevalampi