Puretut talot elämäni poluilla

Vuosi sitten syksyllä olin käymässä kotiseudullani. Eräänä päivänä seisoin Bruno-koirani kanssa purettavana olevan koulun pihalla. Puskutraktorit olivat työn touhussa. Koulusta oli jäljellä enää muutama seinä ja vanha juhlasali, kaikki muu oli kivimurskaa. Siinä hetkessä suljin silmäni ja mieleni lähti aikamatkalle. Kävelin koulun käytäviä, avasin luokkahuoneiden ovia, näin entisiä opettajia ja koulukavereita. Kävelin koulun juhlasaliin ja istuin katsomaan näyttämöllä esitettyä näytelmää. Avasin silmäni, samalla tunsin koiran nuuhkivan kenkääni, nyt tämä muistoja tuonut rakennus on silmieni edessä lähes tuhoutunut ja kivimurskaa.

Rakennuksen purkaminen ja lopulta sen häviäminen pois katukuvasta on mielestäni jotenkin dramaattista, oli se sitten julkinen tai yksityinen rakennus, varsinkin jos sillä on ollut jokin merkitys elämässä. Elämääni on kuulunut paljon purettuja taloja, joilla on ollut jonkinlainen vaikutus elämääni, se on jotenkin hämmentävää. Rakennukset, joita ei enää ole olemassa kuin vain muistoissa ja valokuvissa, saivat minut pohtimaan elämän rajallisuutta samalla tavalla kuin ihmisten kuolema, mutta nyt rakennusten näkökulmasta. Meillä kaikilla on oma rajattu aika olla täällä, jonka jälkeen siirrymme muistojen historiaan.

Yleisesti ottaen Suomen rakennuskanta on hyvin nuorta verrattuna esim. Keski-ja Etelä-Eurooppaan, missä rakennuksilla on paljon pidempi elämänkaari ja historia. Onko rakennusten purkaminen ja niiden tilalle uuden rakentaminen taloudellisempaa ja tehokkaampaa kuin vaikkapa vanhan saneeraaminen? Millaisia rakennuksia kannattaa säilyttää tuleville polville?

Elämäni poluille on kertynyt myös muita purettuja rakennuksia, joihin teen säännöllisesti aikamatkoja joko ajatuksissani tai unissani. Yksi vahvimpia aikamatkakohteita on lapsuuden ajan ruokakauppa, jota kutsuttiin ”raahenkaupaksi”.  Näen paikasta paljon unia ja ajatuksiini kauppa tulee niin voimakkaasti, että voin tuntea myymälän lattian jalkojeni alla, kävelen hyllyjen välissä, pakastealtaasta otan jäätelön, kassalla juttelemme tutun myyjän kanssa.

Kaupan hyllyjärjestys on pureutunut mieleeni niin hyvin että, voisin rakentaa sen perusteella kaupan uudelleen. Rakennus on purettu 1990-luvun alkupuolella ja sen tilalla on nyt asuintalo. Aina kotona käydessäni ja paikan ohi kävellessäni minun silmäni näkevät paikalla sen puisen rakennuksen jossa kauppa sijaitsi, uusi rakennus näyttää ikävältä entiseen verrattuna.

Istun Helsingin Työkanavan työhuoneessani ja päivitän nettisivuille huomisen ohjelmaa. Ikkunoista avautuu näkymät Katajanokan makasiinirakennuksen suuntaan ja äsken lounaskahvilassa käydessäni ihailin näkymiä Kauppatorille ja merelle. Pysähdyin miettimään tämän satamarakennuksen vaiheita ja sen odotettavissa olevaa kohtaloa, purkamista. Katajanokanlaituri 4 sijaitsee Helsingin Katajanokalla, jonka alueella on pitkä historia kaupungin satamatoiminnan ja matkustajaliikenteen vilkkaana solmukohtana. Helsingin Työkanava on toiminut tässä satamarakennuksessa vuodesta 2017. Muutoksen tuulet puhaltavat ja tähän samalle paikalle on tulossa uusi rakennus, suuren yrityksen pääkonttori ja muuta toimitilaa. Rakennustöiden pitäisi alkaa lähitulevaisuudessa. Nyt vielä työskentelemme täällä, mutta jossain vaiheessa tulee lähdön aika ja muutto.

Kauppa, koulu, jäätelökioski, huoltoasema, kerhotalo, työpaikka. Toisinaan mietin, että miksi niin usein nämä puretut talot ja paikat tulevat ajatuksiini ja jopa uniin niin yksityiskohtaisesti, että voin tuntea rakennukset ulkoa ja sisältä. Miksi ajatukseni palaavat yhä uudelleen aikamatkalle näihin paikkoihin? Miksi tänään, tässä ja nyt tunnen outoa haikeutta siitä, että tämä Katajanokanlaiturin rakennus on tulossa purettavaksi? Tuleeko tästä rakennuksesta myös uusi aikamatkojeni ja unieni kohde muiden purettujen rakennusten joukkoon elämäni poluilla.

Ville Sakko

Hetkiä reppureissulta

Istun asuntoni parvekkeella ja nautin rauhallisesta kesäisestä torstai-illasta kuuma teekuppi kädessä. Olo on hieman väsynyt, koska palasin parin päivän ostosmatkalta Riikaan myöhään eilen illalla.

Eräässä vanhan kaupungin kahvilassa törmäsin kahteen suomalaiseen naiseen Liisaan ja Karoliinaan, jotka niin ikään ovat ostosmatkalla Latvian pääkaupungissa.

”Oletko suomalainen?” Karoliina kysyy.

”Kyllä olen mutta asun Pärnussa”, vastaan.  

”Olet tutun näköinen, olen nähnyt sinut jossakin. Olen varma siitä. Oletko kenties työskennellyt valtionhallinnossa?” Liisa utelee.

”Kyllä olen”, vastaan jälleen.  

Molempien naisten olemuksessa on jotain empaattista ja kiinnostavaa, joten aloitan keskustelun heidän kanssaan. Hetken pohdittuamme, tulemme kaikki kolme siihen tulokseen, että olemme osallistuneet aika moneenkin samaan tilaisuuteen vuosien aikana. Mikä hauska sattuma.

”Menemmekö yhdessä lounaalle?” Liisa kysyy. Loppujen lopuksi viihdymme toistemme seurassa niin hyvin, että syömme lounasta myös seuraavana päivänä.

Naisten kohtaamisessa on jotain samanlaista kuin matkassa, jonka tein vuosia sitten. No, ei itse matkassa mutta uusiin ihmisiin tutustumisessa toimii edelleen samat pelisäännöt kuin ennenkin. Yksinkertaiset keskustelun aloitusrepliikit palauttavat mieleen elämäni merkityksellisimmän reissun.

Muistikuvat vuonna 1990 alkaneesta maailmanympärysmatkasta alkavat vilistä silmieni ohitse. Joten palataanpa vuoteen 1989.

Istun työpaikan keittiössä ja luen Anna-lehteä. Lehdessä on artikkeli nuoresta naisesta, joka on tehnyt maailmanympärysmatkan kuusivuotiaan poikansa kanssa. Lehtikuvan nainen on nauravainen ja vaaleahiuksinen. Silmät ovat siniset. Nainen on irtisanoutunut vakituisesta työstään, hän on luopunut asunnostaan ja lähtenyt reissuun vuodeksi. Wau, miten hienoa! Kunpa voisin matkustella samalla tavoin.

”Voisinko matkustaa maailman ympäri? Uskaltaisinko tehdä sen?” kysyn itseltäni useita kertoja. Vastaus on joka kerta ei. Artikkeli jää kuitenkin kytemään mielen sopukoihin.

”Oletko vapaa juhannuksena?” ystäväni Arja kysyy eräänä kesäkuun päivänä.

”Olen, miksi kysyt?” vastaan.

”Hoidatko Tuffea viikon ajan? Minut on kutsuttu sukulaisen syntymäpäiväjuhliin, jotka vietetään Lieksassa”, Arja tiedustelee varovasti.

”Ilman muuta.” Olen tehnyt töitä paljon ja olen väsynyt. Rauhallinen kaupunkijuhannus sopii mielentilaani erinomaisesti.

Muutan Arjan kotiin viikoksi. Koira on kiltti labradorinnoutaja nimeltään Tuffe. Mielestäni Tuffe sopisi nimeksi pitkä- ja tuuheakarvaiselle koiralle, ei karkea- ja lyhytkarvaiselle otukselle.

Ensimmäisenä juhannuspäivänä istun lähipuiston penkillä koira vierelläni. Silloin ajatus maailmanympärysmatkasta iskee voimalla. Ponnahdan pystyyn. Tuffekin nostaa päätään ja ihmettelee, mitä tapahtuu. Mieli heittää kuperkeikkaa. Oivallus on niin äkillinen ja voimakas.

”Mikä estää minua lähtemästä maailmalle?” pohdin. Siltä istumalta en keksi yhtään järkevää syytä. En yhden yhtäkään. En voi irtisanoutua työstäni. Minulla ei ole rahaa. En voi luopua asunnostani. Vanhat perustelut eivät enää päde.

Vahvat oivallukset ja tuntemukset painuvat syvälle muistiin ja vaikuttavat elämään. Puistonpenkillä saatu oivallus on juuri tuollainen muutaman kerran elämässä saatu oivallus. Se ei jätä rauhaan ennen kuin sen on jollain tavoin käsitellyt. Toteuttamatta jättäminen on pois suljettu vaihtoehto. Vähitellen oivallus jalostuu tavoitteiksi, jotka suorastaan ohjaavat elämää ja antavat elämälle merkityksen. Noin minulle käy.

Seuraavana arkipäivänä ostan maailmankartan, koska en löydä yhtään matkaa jarruttavaa tekijää. Kartta saa kunniapaikan makuuhuoneen seinällä. Laitan nuppineulan karttaan aina kun keksin kiinnostavan matkakohteen. Lopulta kartta täyttyy neuloista. Jokaiseen haluamaani kohteeseen en voi matkustaa, joten karsimisesta tulee vaikeaa.  

Sähköposti yleistyy 1980-luvun lopussa mutta sen käyttö on vielä suht suppeaa. Hankin tietoa potentiaalisista matkakohteista kirjastoista, konsulaateista, suurlähetystöistä ja matkatoimistoista. Kaikilla valtioilla ei ole edustustoa Helsingissä, siispä tilaan materiaalia Tukholman ja Saksan toimistoista. Lisäksi ahmin lehdistä kaiken mahdollisen infon matkustamisesta. Maailmanympärysmatkat eivät ole yleisiä, en varsinaisesti tiedä ketään maailman ympäri reissannutta ihmistä. Paitsi artikkelin naisen ja Jukka Virtasen.

Opiskelen tai yritän opiskella espanjan kieltä, koska Etelä-Amerikka on matkan pääkohde. Sinne haluan ehdottomasti päästä. Maanosaa pidetään yleisesti pelottavana mutta se ei vaikuta matkasuunnitelmiini. Kielen opiskelu ei kuitenkaan etene toivotulla tavalla. Minun on vaikea keskittyä työhön, matkavalmisteluihin ja opiskeluun. Mitä lähemmäksi lähtöpäivä tulee, sitä suuremmaksi jännitys kasvaa.

Valmistautuminen matkaan on melko yksinäistä puuhaa. Ystävät eivät täysin ymmärrä, mitä olen tekemässä. He myös epäilevät matkan toteutumista. Yksi poikkeus kuitenkin on, Arja, joka tavallaan on ”syyllinen” reppureissuuni. Hän toimii henkisenä tukena ja auttaa järjestelyissä.

Etelä-Amerikan lisäksi haluan matkustaa mahdollisimman monelle saarelle. Lähetän tarjouspyyntöjä suomalaisille matkatoimistoille.

”Matkaa ei voi tehdä, koska lentoreittiin sisältyy liian monta eksoottista saarta”, helsinkiläinen toimisto ilmoittaa tylysti. Vastaus kuvastaa aikaa, jota elettiin Suomessa yli kolmekymmentä vuotta sitten.

Töykeästä palautteesta sisuuntuneena päätän lähettää tiedusteluja saksalaisille matkanjärjestäjille. Saksasta saapuukin muutama vastaus vieläpä melko nopeasti. Yksi tarjous on tismalleen sellainen kuin toivoinkin sen olevan. Lippu maksaa 10000 markkaa. Itse asiassa lippu on lippuyhdistelmä, joka koostuu useasta eri lentoyhtiön yhdensuuntaisesta lipusta. Se on niin sanottu avoin lippu, joka mahdollistaa joustavan oleskelun kussakin kohteessa. Lentolipun voimassaoloaika on yksi vuosi.

Irtisanoudun vakituisesta työpaikastani, jossa olen työskennellyt yhdeksän vuotta. Se on pitkä aika, kyllästymisen merkkejä on jo ilmassa. Työ ei enää tarjoa riittävästi haasteita. Siinäkin mielessä aika on sopiva lähtemiselle. Tunnen myös orastavia uupumisen merkkejä, vaikka en niitä vielä tuolloin tiedostakaan. Työuupumuksesta ei puhuta. Tajuan uupumuksen vasta, kun myöhemmin tapaan vastaavassa tilanteessa olleen norjalaisen reissaajan.

Irtisanoutuminen vakituisesta työpaikasta herättää lievästi sanottuna hämmästystä.

”Brasiliassa ammutaan ihmisiä, tiesitkö sen?” eräs työkaveri pelottelee.

”Minun pitää istuutua, uutinen on niin järkyttävä”, toinen kollega sanoo.                                           

”Olet tyhmä, kun irtisanoudut vakituisesta työpaikasta”, joku arvostelee.

”Olet itsekäs, kun lähdet yksin reissuun. Entä poikaystävä?” yksi kommentoi.

Suomalaiseen luonteeseen ei valitettavasti kuulu kannustaminen ja innostaminen. Kommentit eivät kylläkään vaikuta matkasuunnitelmiini.

”Tulevat sanomaan, että olet väärällä tiellä, jos kuljet omaasi”, Antonio Porchia totesi aikoinaan.

Myös äiti järkyttyy ja huolestuu. Miten tytär selviytyy yksin pitkästä reissusta? Äidin huolestuminen on ymmärrettävin. Sellaisia äidit ovat.

Suuri ja ihmeellinen matkani alkaa Saksasta. Poikaystävä saattelee minut Hampuriin. Epäilyistä huolimatta suhteemme kestää vuoden pituisen eron. Matkajännitys huipentuu Frankfurtin lentoasemalla, josta pitkä lento Buenos Airesiin alkaa. Olen siinä mielessä onnekas, että pystyn nukkumaan lentokoneissa ja junissa, mistä on hyötyä monen monta kertaa matkan aikana.

Seuraava jännittävä hetki on Ezeizan lentoasemalla Argentiinan pääkaupungissa. On mahtava tunne, kun taskut ovat täynnä lentolippuja. Hotellivarauksia en tee etukäteen, mikä antaa vapauden jäädä kuhunkin kohteeseen niin pitkäksi ajaksi kuin haluan. Kahdeksankymmentä ja yhdeksänkymmentäluvun vaihteessa on jo monia kansainvälisiä reppureissaajia liikkeellä, minkä majoitusliikkeet ovat myös huomanneet. Myös Ezeizan lentoasemalla on varaa valita sopivan hintainen huone. Kilpailu asiakkaista on kovaa, joten kuljetus lentoasemalta hotelliin yleensä sisältyy hintaan.

Matkapuhelimia ei ole, joten soittaminen kotimaahan on työlästä. Puhelua varten pitää löytää kansainvälinen puhelinkoppi. Isoissa kaupungeissa soittaminen on helpohkoa mutta pienillä paikkakunnilla lähes mahdotonta. Aina kun mahdollista soitan ”collect calleja”, mikä on vastapuhelu eli puhelinvaihde yhdistää puhelun vastaanottajalle ja tarkistaa ennen yhdistämistä, maksaako vastaanottaja puhelun. Yleensä äiti maksaa. Soittaminen on kallista noina aikoina.

Etelä-Amerikka on laaja maanosa. Siellä on kaikkea; aurinkoa, hiekkarantoja, merta, tasankoja, vuoria, lunta, intiaanikyliä ja  suurkaupunkeja. Totun pitkiin matkoihin niin maalla, merellä kuin ilmassa. Parin vuorokauden bussimatka on tavallista. Busseissa on usein myös bussiemäntä, azafata, palvelemassa matkustajia, mikä tekee matkoista miellyttäviä lähes ylellisiä.

Argentiina ja Chile kuuluvat Etelä-Amerikan vauraimpiin maihin. Inflaatio kuitenkin laukkaa hurjaa vauhtia. Sen huomaa esimerkiksi paikallisen sanomalehden hinnassa Buenos Airesissa. Lehti on joka päivä kalliimpi kuin edellisenä päivänä. Diego Maradona on suosionsa huipulla. Santiago de Chilen sini-puna-valkoisiin sotilasasuihin sonnustautuneet sotilaat ovat pitkiä ja komeita.

Jos Chilen bussit ovat luksusbussien veroisia niin samaa ei voi sanoa laivoista. Matka Valparaisosta Punta Arenasiin kestää lähes kolme vuorokautta. Laiva matkaa Chilen rannikkoa myötäillen, silti merenkäynti on kovaa. Oksennan melkein koko merimatkan ajan.

”Voitko huonosti?” vieruskaverini kysyy tämän tästä. Laivassa ei ole matkustajahyttejä. Kaikilla matkustajilla on vain istumapaikat.

”Kyllä”, soperran.

”Lähdetään kannelle? Näkymät ovat huikean hienot.”

”Mennään.” Arvelen, että olo helpottuu raittiissa ulkoilmassa. Niin tapahtuukin.

”Laivassa on varkaita. Oletko tietoinen siitä? eräs ”kollega” kysyy toisena matkapäivänä. Tietoa ei voi vahvistaa mutta tietoa ei myöskään voi jättää huomioimatta. Oksentelua pahempaa ei onneksi satu.

Kun matkustaa yksin, on siedettävä yksinäisyyttä ja on oltava sinut itsensä kanssa. Huolellisesta valmistautumisesta huolimatta yksinäisyyden puuska iskee muutamaan otteeseen. Rio de Janeirossa koen yhden tällaisen hetken. Istun puiston penkillä ja itken. Yksinäisyys tuntuu niin musertavalta ja epäoikeudenmukaiselta. Olo on pohjattoman surkea. Itsesääli nostaa päätään.

”Hei, mikä sinulla on, miksi itket?” joku kysyy.

”Minulla on paha olla, etkö näe?” vastaan töykeästi.

”Miksi sinulla on paha olla?” tuntematon mies jatkaa. Hän ei hellitä.

”No, en minä tiedä. Minä lähden kotiin.”

”Ok. Missä kotisi on? Saksassa?”

”Anteeksi, kun puran kiukkuani sinuun. Ei ole sinun syysi, kun minulla on kurja olo.” Olen kuin pieni tyttö, joka kiukuttelee. Minua alkaa hymyilyttää. Pyyhin kyyneleitäni. Kerron tarinastani tiivistetyn version ystävälliselle hyvin tummalle nuorelle miehelle. Juttelemme lyhyen aikaa tai pidemmän aikaa. En tiedä. Yhtäkkiä mies on poissa. Hän katoaa yhtä vähäeleisesti kuin on tullutkin. Paha olo alkaa väistyä. Hyvä olo palaa hiljalleen. Mies pelastaa päiväni, todennäköisesti myös tulevat päivät.

Brasilialaisella bulevardilla viimeistään oivallan, jotta ihmisen ihonvärillä ei ole väliä. Toki olen tiedostanut asian ennenkin mutta puistonpenkki kohtaaminen entisestään vahvistaa ajatuksiani.

Ensimmäisen pohjoismaalaisen ihmisen, ruotsalaisen Ullan, tapaan Pääsiäissaarilla kolmen kuukauden matkaamisen jälkeen. Länsinaapurin kansalainen vaikuttaa tutulta ja läheiseltä. Tuntuu kuin olisin tavannut sisaren viidentoistatuhannen kilometrin päässä kotoa. No, jos ei ihan siskoa niin vähintäänkin serkun. Ullan ja minun latinokuttuuria koskevat hämmästelyn aiheet ovat hyvin samankaltaisia. Päätän myös luottaa Ullaan, en joudu pettymään.

Suomi ja Ruotsi ovat yksityiskohdiltaan erilaisia valtioita mutta kansainvälisesti katsottuna maat ovat hyvinkin toistensa kaltaisia hyvinvointivaltioita. Ainakin, jos maita katsoo Etelä-Amerikan vinkkelistä.

”Oletko huomannut, että eteläamerikkalaiset pussailevat koko ajan? Ärsyttävää”, Ulla sanoo.

”Olen huomannut”, vastaan. Nauran. Pussailua ei voi olla huomaamatta. Latinojen käyttäytyminen poikkeaa niin paljon pohjoismaalaisista tavoista. Suomalaisesta jäykkyydestä puhumattakaan.

”Entä keksipaketit?” Ulla jatkaa.

”Olen huomannut nekin. Jokainen argentiinalainen nuori kulkee lenkkikengissä sekä keksipaketti ja muistikirja kädessä.” Tirskumme. On vapauttavaa saada juoruilla ja on ihanaa huomata, miten yhtäläinen ajatusmaailmamme on.

Lämpimät illat Ullan seurassa saaren ainoan hotellin kahvilassa Pohjoismaita muistellen ovat huikean hauskoja ja viihdyttäviä. Majapaikassamme on maalattia mutta ruoka on taivaallisen hyvää. Majatalon emäntä kokkailee paikallista ruokaa meille. 

Uuteen ja erilaiseen kulttuuriin totuttelu sekä espanjan kieleen perehtyminen on vaatinut kaiken jännityksen ohella paljon energiaa. Myös kansainväliseen reppureissuelämään on ollut totuttelemista. Ullan kohtaamisen jälkeen ”matkaetiketti” alkaa luonnistua paremmin. Tunnen itseni ajoittain suorastaan maailmannaiseksi.

Maiden välisissä maahantulokaavakkeissa esitetään samat kysymykset kerta toisensa jälkeen, majapaikan etsimiseen sisältyy samankaltaiset vaiheet kaupungista riippumatta. Ihmisiin tutustumisessakin voi hyödyntää kerran opittuja repliikkejä. Vakiosanonnoilla pääsee uuden ihmisen kanssa jutustelun alkuun.     

Matkakokemukset ovat yllättävän monipuolisia. Ne ovat jännityksen ohella iso osa matkailun palkitsevuutta. Hurjimmissa kuvitelmissakaan en etukäteen osannut visioida matkan antia.

Olen Papeteen lentoasemalla. On kuuma, muttei hiostavan kuuma. Mikä upea saari Tahiti onkaan. Itse asiassa Ranskan Polynesia koostuu 118 saaresta. Majapaikan löytäminen käy helposti, Papetee on pieni kaupunki.

Vien rinkan huoneeseen ja menen hostellin keittiöön. Minulla on nälkä.

”Hi, oletko nälkäinen?” joku kysy. Käännyn ääntä kohti.

”Kuolen nälkään.” vastaan. Jähmetyn hetkeksi, koska pöydässä istuu komea suunnilleen omanikäiseni mies. Noin komean miehen täytyy olla yli 185 cm pitkä.

”Haluatko keittoa, valmistin sen äsken?” mies kysyy.  

”Kiitos mielelläni. Minä olen Maija.”

”Minun nimeni on Robert. Annatko veitsen”, Robert pyytää, kun nojaan tiskipöytään.

”Tässä, ole hyvä.”

”Se on haarukka.” Robert virnistelee.

Minua nolottaa. Yritän kovasti olla fiksu. Yritän kai liian kovasti. Syömme keittoa yhdessä niitä näitä rupatellen. Robertin kanssa on helppo puhua.

”Lähdetkö kahville keskustaan illalla?” Robert tiedustelee.

”Ky-kyllä. Ky-kyllä. Oikein mielelläni”, sopertelen.

Menen huoneeseeni ja hypähtelen ilosta ja innosta hihkuen. Palaan halusta saada tietää Robertista enemmän. Hän on aito maailmanmatkaaja, joka on reissannut yhtäjaksoisesti kolme vuotta. Isä uhkaa jättää hänet perinnöttömäksi, jollei hän palaa pikaisesti kotimaahansa.

Seuraavana päivänä huomaan olevani ihastunut Robertiin. Niin ihastunut kuin siinä tilanteessa suinkin voi olla.  

”Miten näin pääsi käymään?” kyselen itseltäni.

”Voiko ihanampaa ympäristöä olla hetken romanssille?” Päätän nauttia tulevista päivistä.

Ensimmäistä kertaa törmään Alexanderiin, Johaniin ja Ninaan uimarannalla Bora Boralla. Seuraavakin kohtaaminen tapahtuu uimarannalla, Tahitilla. Ei kaksi ilman kolmatta. Lennämme samalla koneella kohti Uutta-Seelantia. Saan taasen huomata, että maailmanympärysmatka on pieniä ihmeitä täynnä.

”Mitä suunnitelmia sinulla on?” Johan kysyy.

”Ei vielä mitään, en ole suunnitellut mitään erityistä”, vastaan.

”Mennään Fox Clasierin jäätikölle, osallistutaan koskenlaskuun ja hypätään benji-hyppy”, Nina ehdottaa. Hän lukee Eteläsaaren matkaesitettä.

”Kyllä”, vastaamme kaikki kolme yhteen ääneen ja nauramme.

Lentomatkalla saa alkunsa monen viikon ikimuistoinen ystävyys. Osallistumme matkaesitteen aktiviteetteihin ja teemme yhdessä paljon muutakin. Tosin Johan on ainoa, joka hyppää benji-hypyn. Hyppy kuitenkin pelottaa jopa häntä niin paljon, että hän juo pari olutta ennen hyppyä.

”Hölmö”, nuhtelemme ja pelkäämme hänen puolestaan. Hyppypaikka on silta Queenstownissa. Alapuolella virtaa joki. Pudotusta on 135 metriä. Johan selviää hypystä mutta hän suorastaan tärisee. Sen verran kova kokemus hyppy oli. Minä en uskalla hypätä.

Uudessa Seelannissa keksin, että haluan työskennellä maatilalla.

”Oletko tosissasi?” Alex ihmettelee.

”Kyllä olen. Nuorena opiskelijatyttönä haaveilin lammastilasta, joka sijaitsisi saaressa. Lampaat eläisivät siellä vapaana. Helppoa työtä.”

”Olen oppinut tuntemaan sinua sen verran, että en ikimaailmassa usko tuota”, Alex väittää ja hekottelee.

”Totta se on, tosin haave eli vain parin kuukauden ajan”, tunnustan.

”Sinä menet lammastilalle, minä lähden Vietnamiin. Lyön vetoa, että kuukauden kuluttua ikävöit kaupunkiin”, Alex ennustaa.

Muutaman päivän etsimisen jälkeen löydän sopivan työnhakuilmoituksen hostellin ilmoitustaululta. Soitan emännälle. Jo seuraavana päivänä aloitan työn maatilalla Aucklandin lähellä. Ruoka ja asunto ovat ilmaisia, varsinaista rahapalkkaa ei makseta.

Alex, Nina ja Johan lähtevät Aasiaan. Jäähyväiset eivät ole mukavat. Eiväthän ne koskaan ole. Itkettää. Etenkin Alexanderia jään kaipaamaan. Meistä on tullut hyvät ystävät viimeisen kuukauden aikana. Alex on hyvin maanläheinen, hän tasapainotti yhteistä reissaamistamme. Alex on myös nuuka saksalainen, minkä vuoksi käymme monta ”taistelua”. Alex haluaa aina ostaa halvinta jogurttia. Miten ärsyttävää! Silti kaipaan noita kiistoja vielä pitkään. Kaipaan Alexin perusteellisuutta, kaipaan Alexin pullonkeräystalkoita, kaipaan Alexia.

Maatilalla on lampaita ja vuohia. Työtehtäviini kuuluu vuohenmaitojogurtin valmistaminen. Jogurtti maistuu erityisen hyvältä boysenmarjojen kanssa. Tilalla syön ensimmäistä kertaa elämässäni avokadoa, josta tulee osa ruokavaliotani loppuelämäksi. 

Työkaverini maatilalla on ruotsalainen Nils. Olemme molemmat itsepäisiä mutta tulemme kuitenkin toimeen. Työnteko sujuu hyvin. Käymme juhlimassakin Aucklandissa. Nils on varsin hauskaa seuraa. Hänellä on auto, jota minäkin saan ajaa. Menee jokunen hetki ennen kuin totun vasemmanpuoleiseen liikenteeseen.

Maatilalla on kiva puuhastella ja kiipeillä paimenkoiran kanssa läheisellä vuorella. Elämä on huoletonta. On asunto, jossa on pyykinpesukone, on kavereita, englannin kielellä kommunikointi sujuu mukavasti.   

Työ on fyysistä työtä, raskastakin. Työtä ei kuitenkaan riitä koko päiväksi, niinpä otan hoitaakseni talon lukuisat ruukkukasvit sekä sisällä että ulkona. Ne ovat päässeet kuivahtamaan pahasti. Minusta kehkeytyy varsinainen viherpeukalo. Kukat suorastaan kukoistavat työskentelyjakson lopussa. Emäntä on samaa mieltä.

Tilan päärakennus on iso yksikerroksinen maalaistalo, jossa on huoneita yli kymmenen. Talon emäntä katsoo Simpsoneita televisiosta joka ilta.

Vaikka ”farmarin” elämä on helppoa ja turvallista, kaipuu kaupunkiin alkaa voimistua viimeisellä maatilaviikolla. Maalaistaustasta huolimatta minulla on kaupunkilaisen sielu. Alex oli oikeassa.

Neljän kuukauden reissaamisen jälkeen kohtaan ensimmäiset suomalaiset ihmiset. Tapaaminen aiheuttaa valtavan puhetulvan. Äidinkielen sanoja ei pääse suusta ulos niin paljon ja niin nopeasti kuin haluan. Puhetta kirjaimellisesti pulppuaa. On ihanaa saada kertoa asioistaan äidinkielellä. Miten helppoa puhuminen onkaan.

Tuosta tapaamisesta kuluu kolme kuukautta, kun seuraavan kerran tapaan suomalaisia matkailijoita. Vuoden aikana kohtaan yhteensä vain neljä suomen kieltä puhuvaa ihmistä, heitäkin vain muutaman päivän ajan. Jos suomalaiset reissaajat loistavat poissaolollaan, niin saksalaisia, ruotsalaisia, ja hollantilaisia matkailijoita on sitäkin enemmän liikkeellä.

Rentoon ja monikulttuuriseen Sydneyhyn ihastun ikihyväksi. Kuumuuskaan ei tunnu pahalta, kosteusprosentti on kaiketi kohdallaan. Meri vilvoittaa. Yhtä lailla ihastuin kaksikymmentäneljä tuntia elämää sykkivään Buenos Airesiin. Molemmat suurkaupungit ovat omalla tavallaan ihastuttavia ja elämänmakuisia kaupunkeja.

Lähes joka vuosi saadaan kuulla ja nähdä uutisia Australian maastopaloista. Canberrassa kohtaan tällaisen näyn. Maastoa on tuhoutunut valtava alue tulipalossa. Siellä täällä tumma puunrunko törröttää pystyssä. Näky on lohduton, surullinen ja sysimusta.

Moni reppureissaaja kehuu Singaporea, mutta en oikein innostu pienestä kaupunkivaltiosta. Toki maa on siisti vai onko? Ensimmäisessä majapaikassa on ötököitä. Vaihdan hotellia ennätysvauhtia. Singaporen kuumuus ja kosteus ahdistavat. Pieniä itikoita lentelee kaikkialla ja tarttuu kosteaan ihoon.

Muutama kuukausi takaperin tutustuin hollantilaiseen Annekeen Wellingtonissa. Sovimme, että tapaamme seuraavan kerran poste restanten edessä Singaporessa. Tapaamisajaksi sovimme klo 12, tunti joustoa molempiin suuntiin. Tunnistan Anneken jo kaukaa. Hän seisoo pääpostin edessä. Uskomatonta!

”Maailmanympärysmatka on pieniä ihmeitä täynnä.” totean taas ties monettako kertaa.

Hankin etukäteen viisumin Indonesiaan jo Suomesta. Reissuni on venynyt sen verran pitkäksi, että viisumi pääsee vanhenemaan. Minun on siis hankittava uusi matkustusasiakirja Singaporesta. Harmikseni viisumin odottelu kestää kaksi pitkää viikkoa.

Tuoreesta viisumista huolimatta joudun poliisin kuulustelemaksi Jakartan lentokentällä. Minut vedetään sivuun passintarkastuksesta, määrätään odottelemaan poliisin silmien alla. Loputtoman pitkältä tuntuvan ajan jälkeen poliisit vievät minut kuulusteluhuoneeseen. Jännittää ja pelottaa. Indonesialaiset virkamiehet ovat totisia, tiukkoja ja sotilaallisia. He eivät puhu paljon.

”Miksi olet hankkinut viisumin Singaporesta?” nuori virkailija kysyy.

”Koska olen matkustellut kahdeksan kuukautta…”, yritän selittää.

”Miksi?” toinen hieman vanhempi virkailija tivaa.

”Koska haluan nähdä maailmaa.” Miten selittää motivaatiotaan totistakin totisimmille viranomaisille. No, he eivät tosissaan edes halua tietää.

Tosin en ymmärrä kaikkea, mitä he sanovat, koska heidän englannin kielen ääntämisestään on ajoittain vaikea saada selkoa. Selviän kuitenkin tilanteesta pelkällä säikähdyksellä.  

”Muista seuraavalla kerralla”, vanhempi virkailija huutaa perään.

”Mitä minun pitää muistaa?” mutisen itsekseni samalla kun kävelen pois kuulusteluhuoneesta.

Hienoinen matkaväsymys alkaa painaa Aasiassa. Onneksi vasta loppusuoralla. Olen saanut matkalta kaiken sen, mitä lähdin hakemaan ja enemmänkin. Olen kokenut: vapauden, seikkailunhalun, ilon, ihmetyksen, naurun, innostuksen, oppimisen, yksinäisyyden, ikävän, kaipauksen, yllätyksellisyyden, surun, väsymyksen. Olen kasvanut maalaistytöstä ”maailmannaiseksi”.

Alituinen paikasta toiseen siirtyminen sekä pitkät lento-, laiva- ja bussimatkat alkavat väsyttää. Lisäksi väsymystä aiheuttavat kuumat lämpötilat ja jatkuva vieraiden kielien puhuminen ja kuunteleminen. Päivittäiseen arkeen liittyvien pikku pulmien ratkaiseminen ja yritykset ymmärtää ympäröivää maailmaa lisäävät myös väsymyksen tuntua.

Oletan, että on mukava palata kotiin. Helsinki näyttää hyvin kauniilta ja siistiltä Bombayn jälkeen. Paluusta tulee kuitenkin iso pettymys. Olen paria pientä seikkaa lukuun ottamatta ulkoisesti sama ihminen kuin ennen matkaa. Aurinko on vaalentanut hiukset ja muutama kilo on karissut ennestään hoikasta varresta. Sisäinen muutos sen sijaan on suunnaton.

Paluu normaaliin elämänmenoon on vaikeaa. En itsekään ymmärrä, mikä minulla on. Matka ei kiinnosta muita ihmisiä. Ystävät ja perhe vaikuttavat typeriltä. Vasta myöhemmin tajuan, että ystävät eivät olleet typeriä. Ymmärrän myös, miksi itse käyttäydyin niin kuin käyttäydyin. Kulttuurishokki. 

Pari viikkoa kotiinpaluun jälkeen matkustan linja-autolla Seinäjoelta Jyväskylään.

”Olet matkustanut maailman ympäri?” kuljettaja sanoo yllättäen, kun istahdan penkkiin.

”Niin olen. Palasin Suomeen jokin aika sitten.”

Kuljettaja on kiinnostunut matkastani. Ilahdun ja yllätyn. Autossa on vain muutama matkustaja, joten suuri osa matka-ajasta menee matkakokemuksista kertomiseen.

Maailmanympärysmatka ei tehnyt minusta parempaa ihmistä, mutta reissaaminen lisäsi päättäväisyyttä ja antoi uskallusta edetä kohti päämäärää myöhemminkin elämän varrella. Yksi tärkeimmistä opeista liittyy unelmointiin. Opin unelmoimaan ISOSTI. Lähes vuoden kestävän reppureissun onnistuminen osoitti, että saavuttamattomiltakin vaikuttavat haaveet voivat toteutua.

Maija-Liisa Honkola

HeTyn blogisivu

Tervetuloa lukemaan Helsingin Työkanavan blogisivua!

HeTyn blogissa julkaisemme kirjoituksia, joissa käsitellään työttömän tai työssäkäyvän elämää iloineen ja huolineen. Mukana on esimerkiksi ajankohtaisia, yhteiskunnallisia asioita, mutta myös pienen ihmisen mieltä askarruttavia arjen tapahtumia.

Tavoitteena on tuoda vaihtelua ja valonpilkahduksia lukijoille, tarjota samastumisen kokemuksia sekä herättää keskustelua. Kaikki asiat eivät aina ole pelkästään politiikkaa tai byrokratiaa; joskus kirjoitukset voivat vain antaa muuta ajattelemisen aihetta elämästä ja sen kummallisuuksista. Blogit ovat aina kirjoittajansa näkemyksiä. Kirjoituksia tekevät sekä HeTyn henkilökunta että lukijamme (HeTyllä on oikeus päättää tekstien julkaisemisesta ja editoimisesta). Kunnioitamme kirjoituksissa muita ihmisiä eli emme mene henkilökohtaisuuksiin.

Työttömän peili

Oletko sinä työtön tai oletko ollut työttömänä? Mitä ajattelet tilanteessa, jossa peset käsiäsi ja katseesi osuu käsienpesualtaan yläpuolella olevaan peiliin. Pysähdyt hetkeksi katsomaan peilikuvaasi ja sitten sanot ääneen ”Minä olen työtön”. Mitä sinulle tässä tilanteessa tapahtuu? Millaisia ajatuksia ja tuntemuksia sinussa työttömän peilikuva herättää? Ajatukset voivat olla henkilökohtaisia tai yhteiskunnan tuomia tehtäviä tai velvollisuuksia.

Työttömyyden uhka, työttömäksi joutuminen tai pitkään työttömänä oleminen on monelle aikamoinen mörkö tässä työ-ja urakeskeisessä maailmassa. Se on yksilötasolla melkoinen koettelemus ja tunnemyrsky, joka vaikuttaa myös työttömän identiteettiin ja sitä myötä myös ihmisarvoon. Työtön voi kokea häpeää, alemmuuden tunnetta tai ulkopuolisuutta. Ihmisten kanssa keskustellessa työhön liittyvät asiat tulevat usein puheeksi heti kuulumisten vaihdon jälkeen. Työttömänä näistä keskusteluista voi tulla vaivaannuttavia, koska saamme usein kuulla kysymyksiä työpaikan etsinnästä tai suunnitelmista työpaikan saamiseksi.

Keskustelujen sävyyn vaikuttaa myös se, että yhteiskunnassa työttömyyttä käsitellään liian usein niin, että työttömyys on ihmisen oma syy. ”Kyllä töitä tekevälle löytyy” on monelle tuttu hokema. Töitä varmasti löytyy, mutta löytyykö työlle palkanmaksajaa? Keski-iän ylittyessä odotukset vain kasvavat, pitäisi olla hyväpalkkaisen työn myötä saavutettuna hyvä asema työelämässä. Vakaan ja turvatun aseman turvin pitäisi olla hankittuna oma koti, auto, kesämökki. Facebookiin kirjoitat päivitystä kuvien kera, että olet juuri tulossa tai lähdössä etelänmatkalle aurinkoon. Työttömänä tai pienituloisena putoat aika nopeasti tällaisesta ympyrästä ulos.

Kuva: Ville-Veikko

Työttömän peilistä arki näyttää kovin toisenlaiselta. Aamulla katsoessani peilikuvaani kylpyhuoneen peilistä ja sanomalla ääneen ”Minä olen työtön” minulle tuli hetkeksi sellainen olo kuin olisin tunnustanut jonkin sairauden tai rikoksen. Miksi sanalla työtön on niin negatiivinen kaiku ja maine? Työttömiä syyllistetään, haukutaan ja kepitetään työvoimapoliittisilla lausunnoilla, jotka useammin latistavat kuin kannustavat työtöntä tilanteessa missä tunteet ovat muutenkin pinnalla ja talous tiukoilla. 

Työttömän arkeen kuulu myös pelko sanktioista, jos et ole pystynyt täyttämään ehtoja tai löytämään työpaikkaa niin karenssia tulee. Vielä viime vuonna aktiivimalli leikkasi työttömyysturvaa. Karenssi puolestaan katkaisee edelleen työttömyysturvan väliaikaisesti tai kokonaan. Mistä kumpuaa ajatus, että työttömiä täytyy rangaista? Pitäisi paremminkin keskittyä työttömille suunnattuihin palveluihin, kannustamiseen ja tukea työllistymistä. Saa nähdä kuinka nykyisen hallituksen yksilöllisen työnhaun mallissa kiinnitetään käytännössä huomioita työttömille tarjottavan kannustukseen ja palveluihin?

Tuntuu vahvasti siltä työttömiä ei haluta nähdä yksilöinä vaan suurena massana. Jokaisen työttömän otsaan lyödään laiskan leima. Media, osa elinkeinoelämän vaikuttajista ja poliitikoista luovat työttömistä mielikuvaa yhteiskunnan tuella elävänä joukkona. Työttömien tuet ovat vielä niin ruhtinaallisen suuria, että työnteko ei sen vuoksi houkuttele. Mistä tällaisia ajatuksia tulee, voiko se olla tietämättömyyttä? Toisinaan tulee tunne, että halutaan luoda tarkoituksellisesti vastakkainasettelua työssä käyvien ja työttömien välille. Mitä kertoo esim. erään mediayhtiön arvomaailmasta se, että työttömistä kertova dokumentti sai hiljattain nimekseen ”Työttömien eliittijoukko”? Ihanko oikeasti joku ajattelee, että työttömyys on jotenkin elitististä? 

Miksi edelleen työttömän tilannetta pitää selventää, kun pitäisi olla aivan päivänselvää, että työttömät ovat aivan samanlaisia ihmisiä kuin työssä käyvätkin tai eläkeläiset ja opiskelijat. Kukaan meistä ei ole täydellinen, vaikka siihen olisikin hyvä pyrkimys ja tahto. Meissä kaikissa on ahkeria, reippaita, oma-aloitteisia ihmisiä, mutta löytyy varmasti myös toinen ääripää. 

Ihmisarvon loukkaamattomuus on turvattu Suomen perustuslaissa ja on sen taustalla vaikuttava yksi tärkein perusarvo. Ketään ei saa tuomita tai loukata sen vuoksi millaisia me olemme, mitä meillä on tai mitä meiltä puuttuu. Ihmisarvo on ihmisoikeuksien perusta, jonka tarkoitus on taata aivan jokaiselle ihmiselle arvokas elämä. Jokainen ansaitsee henkilökohtaisen kunnioituksen ja arvostuksen sekä ystävällisen ja inhimillisen kohtelun. Katsotaanko nyt yhdessä peiliin ja sanotaan yhdessä ääneen ”Me olemme ihmisiä”.

Ville-Veikko

Kuva: Ville-Veikko

Olisinko mieluummin työtön Tanskassa kuin Suomessa?

Työttömyys on normaali ohimenevä vaihe elämässä tämän päivän Suomessa. Silti työttömyys saa aikaan perin eriskummallisen olon. En oikein tiedä, mistä tuo outouden tunne tulee. Tuleeko se siitä, että TE-hallinto ei tapaa työtöntä kasvokkain. Virkailijoihin on vaikea saada yhteyttä muillakaan tavoin. Suhde TE-palveluihin on jotenkin luonnoton. Ajoittain on tunne, että työtön on TE-hallintoa varten, vaikka heidän nimenomaan pitäisi tukea ja auttaa työtöntä. 

Luulen, että perimmäinen syy vallitsevaan työllisyyspolitiikkaan on se, että Suomella ja muilla Pohjoismailla on erilainen ihmiskäsitys. Suomessa ajatellaan, että työttömät ovat lähtökohtaisesti laiskoja ja pyrkivät hyödyntämään järjestelmää loppuun asti. Ajatellaan, että työttömyys on työttömän omaa syytä. Työtöntä syyllistetään. 

Tanskasta on sanottu, että se on kovien työvoimapoliittisten sanktioiden maa. Oma käsitys on, että Suomessa sanktiot ovat tiukemmat. Tanskassa työtön saa yksilöllistä apua ja tukea työllistymiseen, siten myös sanktioiden piiriin joutumisen vaara on pienempi. Suomessa työtöntä ei kohdella yksilönä, mikä saa aikaan sen, että palvelut ovat harvoin tehokkaita. 

Tanskassa järjestelmä tähtää työttömän työllistymiseen mahdollisimman pian. Kai Suomikin haluaa samaa mutta voimassa olevin keinoin se ei onnistu. Suomessa monet työllistymispalvelut ovat käytössä vasta 12 kuukauden työttömyyden jälkeen.  Niukat TE-hallinnon resurssit ja byrokratia johtavat siihen, että aktiivista työtöntä suorastaan toppuutellaan Suomessa. Nykyiset resurssit eivät millään muotoa riitä työttömyyden hoitoon eivätkä tue riittävästi työllistymistä. Suomen työvoimapolitiikan resursointi poikkeaa täysin muiden Pohjoismaitten resursoinnista. Säädöksiä tulisi höllentää. Myös määräysten osalta Suomi poikkeaa outoon suuntaan muista Pohjoismaista. Ikääntyneitten työttömien palvelut puuttuvat tyystin. 

Tanskan mallissa työtön ilmoittautuu sähköisesti työttömäksi kuten Suomessakin. Jos on vaikeuksia käyttää verkkopalveluja, niin apua saa soittamalla tai käymällä toimistossa. Minä jos kuka olen sähköisen asioinnin puolesta puhuja. Tietyissä tilanteissa kasvokkain asiointia tarvitaan. Työttömyys on juuri sellainen asia.

Tanskan malli on yksilölähtöinen. Työttömät haastatellaan kahden viikon kuluessa työttömyyden alkamisesta. Työ- ja koulutustiedot päivitetään. Puolen vuoden ajan tapaamisia on kerran kuussa ja sen jälkeen kolmen kuukauden välein. Kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta.

Tanskan malli edellyttää työttömältä aktiivista työnhakua. Suomen malli kaiketi myös. Tanskassa töitä pitää hakea joka viikko ja siihen saa apua. Osaamistaan täytyy myös päivittää säännöllisesti. Lisäksi työnhakijalle tehdään suunnitelmat A, B ja C. Suunnitelma A on unelmatyö, mutta myös suunnitelmia B ja C aletaan toteuttaa heti. 

Juuri suunnitelmallisuutta, laaja-alaisuutta ja jämptiyttä olen kaivannut suomalaisessa järjestelmässä. Työtön ei millään voi heti alkuun tietää kaikkia työttömyyteen liittyviä säädöksiä. Saisipa Suomessakin keskustella työvoimahallinnon asiantuntijan kanssa.

Tanskassa työttömille maksetaan melko korkeaa työttömyysturvaa. Se voi olla jopa 90 % palkasta. Työttömyysturvan katto on 2300 euroa. 

Tanska: palkka 2550 euroa, työttömyysturva 90% 2300 euroa.

Suomi: palkka 2550 euroa, työttömyysturva 1500 euroa.

Tanskassa työttömältä edellytetään aktiivisuutta, mikä lienee oikeus ja kohtuus. Kai Suomessakin edellytetään. Merkittävä ero maiden välillä on, että Tanskassa työtön saa tukea työllistymiseen. 

Kyllä, olisin mieluummin työtön Tanskassa kuin Suomessa!

Maija-Liisa Honkola

keltaisia, valkoisia, punaisia tulppaaneja.

Kuva: Maija-Liisa Honkola

Emotion Expressed

It is commonly known that emotion is a way to convey feelings. But what is emotion?

Many have described emotion to be either positive or negative but the simplest definition is expression.

Actively getting-by in life requires emotion expression because that is part of being human; and so it is worth knowing that through thick and thin a good amount of emotion expression is necessary.

Discover how to express emotions and work through all the possibilities.

@didi

Ikääntyneen työnhakijan kokemuksia

Kokemusta työttömyydestä on takana parisen kuukautta. Tuo aika sisältää yhden puhelinkeskustelun ja sähköistä asiointia TE-toimiston kanssa, itsenäistä perehtymistä työttömyyteen liittyviin säännöksiin, puolitoista kuukautta työkokeilua, 14 työhakemusta, kaksi työhaastattelua, viisi-kuusi webinar-koulutusta sekä yhden yritysinfotilaisuuden ja yritysneuvojatapaamisen. Kerrottakoon, että olen 63-vuotias työtön työnhakija.

Työttömäksi ilmoittauduin kuukausi ennen työttömyyden alkua. Laadin myös työllistymissuunnitelman, josta minulla ei ollut riittävästi tietoa. TE-toimisto kuitenkin hyväksyi suunnitelman mitään kyselemättä.

Olen ymmärtänyt, että työllistymissuunnitelma on keskeinen työkalu työtä etsivälle. Sen laatimiseen olisi syytä panostaa. Ensimmäinen kasvokkain tapahtuva tapaaminen TE-toimiston asiantuntijan kanssa tulisikin olla ennen työllistymissuunnitelman hyväksymistä.

Olen sähköisen asioinnin suuri puolesta puhuja. Työttömyys on kuitenkin yksi niistä tilanteista, joka ehdottomasti edellyttää keskustelua face-to-face. Työpaikalla työntekijä perehdytetään uusiin tehtäviin. Yhtä lailla työtön tulisi perehdyttää työttömyyden käytänteiden ja säännösten viidakkoon. Netissä on paljon tietoa saatavilla mutta sen omaksuminen ja tulkitseminen voi olla haasteellista.  

Itsestään selvyys pitäisi olla, että työnhakija saa heti työttömäksi ilmoittautumisen yhteydessä yhteyshenkilön nimen ja yhteystiedot. Toki on mahdollista soittaa yleisiin palvelunumeroihin. Sieltä kehotettiin lähettää viesti järjestelmän kautta. Viestiin kuulemma vastaa oma yhteyshenkilö. Järjestelmän palauteviestissä kerrottiin, että vastaamme viikon-kahden kuluttua. Mitä kummaa? Minä jään eläkkeelle ennen kuin TE-toimisto reagoi.

Jo ennen työttömyyden alkua päivitin työhakemuksen ja CV:n. Käytin pohjana wordin valmismallia. Viime vuosina olen lähetellyt työhakemuksia epäsäännöllisen säännöllisesti. Olen halunnut testata markkina-arvoa työrintamalla ja olen halunnut pitää yllä työnhakutaitoja.

Olen hakenut määräaikaisia ja/tai osa-aikaisia töitä sekä yksityiseltä että julkiselta sektorilta. Olet lähettänyt hakemuksia niin pääkaupunkiseudulle kuin maakuntiin. Myös oman alan ulkopuolella oleviin tehtäviin olen laittanut hakemuksia. Kolmetoista hakemuksista on kohdistunut tiettyyn työtehtävään, yksi on ollut avoin hakemus.

Koronan takia kaksi rekrytointia on keskeytetty. Kahteen työhaastatteluun olen saanut kutsun, molemmat haastattelukutsut tulivat yksityiseltä yritykseltä. Kumpikaan työtehtävä ei varsinaisesti ollut oman alan työtä. Työhaastattelu on kuitenkin hyvä oppimistilanne.

Kahdelta työnantajalta on saapunut kielteinen vastaus sähköpostitse. Kahden työtehtävän rekrytoinnin hoitaa rekrytointiyritys, heiltä on tullut väliaikatietoa rekrytointiprosessin etenemisestä. Seitsemän rekrytoinnin kohdalla hakuaikaa on vielä jäljellä tai heiltä ei ole tullut mitään tietoa.

Mitä toivoisin TE-palveluilta?

Lyhyesti sanottuna tietoa, kasvokkain tapaamisia, yksilöllistä kohtelua. 63-vuotiasta työnhakijaa ei voi laittaa samalle viivalle kolmikymppisen rakennusinsinöörin kanssa.

Toivoisin, että TE-toimisto oma-aloitteisesti kertoisi palveluista, palkkatuesta, työkokeilusta, työttömien terveystarkastuksista, työttömien yhdistyksistä. Tieto olisi tärkeää saada heti työttömyyden alussa, alkuvaiheessa työttömällä on eniten intoa, voimia ja motivaatiota toimia. Työttömälle on myös tärkeää saada suunnitella, miten hyödyntää työttömyysaika järkevästi.

Hämmästytti kovasti, että tulorekisteri ei kaikilta osin toimi. Työttömyyskassalle piti lähettää vanha kunnon palkkatodistus.

TE-palveluista on muodostunut käsitys, että työttömät ovat heitä varten. TE-toimisto suorastaan toppuuttelee työnhakijan aktiivisuutta. Olen useasti miettinyt, mitkä seikat ovat työllistymiseen liittyvien toimintatapojen taustalla. Vanhat stereotypiat kenties? Ovatko päättävät tahot itse kokeilleet asiointia TE-toimiston kanssa? Halutaanko ihmisiä oikeasti, siis ihan oikeasti auttaa työllistymään? Suomessa on Pohjoismaiden alhaisin ikääntyneitten työllisyysaste, joten oma työllistymisohjelma tarvittaisiin kipeästi ikääntyneille.

Maija-Liisa Honkola

Kuva: Maija-Liisa Honkola

Työntekijöitten yhdenvertainen kohtelu edellyttää asennemuutosta

Kriisit voivat saada aikaan hyviä muutoksia elämässä. Näin voi kai yleisesti todeta kriisiajoista. Haluaisin uskoa, jotta korona auttaa näkemään kaikenikäisten ihmisten tarpeellisuuden työelämässä. Haluaisin uskoa, että korona auttaa hälventämään ikääntyneisiin työntekijöihin kohdistuvaa asenteellisuutta. Varmaa on, että myös senioreille riittää tekemistä, kun yritetään selvitä koronan aiheuttamasta kriisistä.

Nykyajan kuusikymppinen työntekijä on toimintakykyinen, ammattitaitoinen, viisas, sinnikäs, taitava, osaava, utelias, aktiivinen, joustava, oppimishaluinen, monipuolinen.

Työmarkkinoilla vanhuus iskee varhain

Ikääntyneitä työntekijöitä koskevat ennakkoluulot ja harhakuvitelmat periytyvät vuosikymmenten takaa, jolloin työelämästä siirryttiin lähes suoraan vanhuuteen. Myös monet työelämäsäännökset ovat peräisin menneeltä ajalta ja ovat osaltaan vaikuttamassa siihen, että seniorityöntekijöitä karsastetaan.  

Kuusikymppisillä on edessä kaksi- jopa kolmekymmentä toiminnallista vuotta. Aika moni heistä olisi valmis tekemään työtä myös eläkeaikana. Tämä vuosikymmenten pituinen aktiivinen aika jää työnantajilta, yhteiskunnalta, hallitukselta, viranomaisilta täysimittaisesti hyödyntämättä. Suunnitelmia tehdään ja palveluja tuotetaan elämän lyhyttä loppuvaihetta eläville vanhuksille, ei toimintakykyisille 60+ ikäisille.

Työnantajat ovat varovaisia palkkaamaan ikääntyneitä työntekijöitä. Mitä he pelkäävät? Hakuilmoituksissa korostuvat energisyys, innokkuus, pirteys, nuorekkuus, hyvät tietotekniset taidot. Kuvittelevatko työnantajat, että seniorihakijalla ei ole näitä ominaisuuksia?

Stereotypiota

Työelämässä elää edelleen vahvana stereotypioita ikääntyneistä työntekijöistä. Ne perustuvat aikaan, jolloin elinikä oli nykyistä lyhyempi Suomessa, ja jolloin tämän päivän tasa-arvo oli vielä haave vaan.

Organisaatioissa on 50-60 vuotiaita päälliköitä ja johtajia. He tuskin ajattelevat, että eivät opi uusia asioita, eivät motivoidu, ovat hankalia, vastustavat muutoksia, sairastavat paljon, tulevat kalliiksi työnantajalle. Nämä samaiset johtajat kuitenkin sallivat ikäsyrjinnän organisaatioissaan.

Seniorityöntekijät niputetaan yhteen. He, jos ketkä ovat heterogeeninen joukko. Työpaikalla kaikkien ikääntyneitten uskotaan haluavan jäähdytellä, keventää työmäärää viimeisinä työvuosina. Osa näin haluaakin, se on ok. Mutta eivät kaikki. Osa senioreista haluaa työskennellä täysillä viimeiseen työpäivään saakka, jopa sen yli.

Työpaikalle palkataan nuori työntekijä, hänestä tehdään projektipäällikkö. Ikääntynyt kollega saa tyytyä ”assistentin” osaan.

Yhteistoimintaneuvottelujen tuloksena 55+ ikäiset irtisanotaan, minkä jälkeen heidän on vaikea löytää uusi työpaikka. Tarvittaisiin Ruotsin mallin mukainen laki, joka turvaa seniorin työpaikan. Muuttaakohan korona tältä osin ajatusmaailmaa?

Ajatellaan, että ikääntyneet työntekijät eivät halua opetella uusia asioita. Ikääntyneenä oppiminen on ehkä hitaampaa mutta yleisesti ottaen seniori on hyvin motivoitunut uuden asian edessä. Kokemus ja kokonaisuuden hallinta kompensoivat oppimisen hitautta.

Ikääntynyt työntekijä ei sairasta enempää kuin nuorempi kollega. Tutkimuksetkin sen osoittavat. Sairauspoissaolot voivat olla kestoltaan pidempiä johtuen esimerkiksi leikkauksesta mutta lyhyitä poissaoloja senioreilla on vähän.

Työhaastattelussa ikääntyneelle hakijalle laitetaan sanat suuhun: ”Tuskin sinä näin pienipalkkaisesta tehtävästä olet kiinnostunut.”

Oletetaan, että 60+ ikäisen ihmisen ainoa tavoite elämässä on isoäitiys. Voi se ollakin ja hyvä niin. Mutta pitää myös muistaa, että seniorit eivät ole homogeeninen ryhmä.

Maija-Liisa Honkola

Kuva: Maija-Liisa Honkola

Rakkaus & Työ

Pitäisi päästää runo ilmaan. Rakkausruno kellumaan taivaanrantaan. Runoilma ulkona, sisällä sadetta, runosade, saderuno ja runojulkaisu, ajatus jostakin hapertavasta, pölyisestä ja oudosti keskeneräinen tunne.

Toverin runoiltaan teemana rakkaus & työ. Työruno, työttömyysruno, peltikatot ja tikapuut, maalipurkki ja tärpätti. Siltä tuoksuu työ, tai tervalta, tai pölyltä. Hieltä haisee oikea työ. Tämä työ paperilta.

Runo pyristelee karkuun, se on lintu marjapensaansuojaverkossa, aamuun mennessä se on sotkeutunut niin pahasti, että kuolee.

Kuolemaruno rakkaudesta, kuolemattomasta rakkaudesta työhön. Jossain viheltää junanpilli. Miksi suhtaudun työhön näin vanhanaikaisesti ja kuinka suhtaudun rakkauteen. Rakkaus kuihtuu, haihtuu, odottaa, se ei paina mitään ei haise miltään, ei tunnu missään. Tämän verran tiedän; kilon painoi se pieni onni. Kohtalainen onni, onni työstä, no nyt, tuoksuu heinä ja kahvi, paarmat purevat ja korret raapivat sääriä. Maalaisidylli. Työttömyydenuhka ja sairaudenpelko. Nyt se runo jo. Puurra se esiin. Rakkaus kukkii kuin…. kuin ruusu. No höh, ei se runosynnytys näin voi alkaa. Rakkaus on kuollut ja sydän reistaa. Tänään en tiedä pystynkö enää koskaan… tuntemaan surua tuntemattomien puolesta ja kohta on vappu.

Anu Keskitalo

Keväänihme

Kevät tulee kuin viimeinen räntäsade, iskee vasten kasvoja ja latistaa mielialan.

Se tulee kuitenkin, se on kuin vaalit, sitä ei voi estää, se pitää hyväksyä ja katsoa kevätkoneesta, milloin leskenlehdet puhkeavat. Katujenvarret täyttyvät tiensorasta ja koirankakoista, kadonneista tuteista ja lapasista, lapsia ei voi enää päästää lumeen telmimään, eikä koiria, ne kastuvat läpimäriksi ja tuovat ulonhajua asuntoihin.

Oikealla ja vasemmalla on merkkejä keväästä, pieniä sulaneita kohtia, joissa jo voi nähdä, tai kuvitella näkevänsä nokkosten puskevan pintaan tai krookuksen hennon alun kurkistavan kohden sinenevää taivasta, kirkasta aurinkoa ja naurua ihmisten silmissä.

Olemme matkalla tällä pallolla, olemme matkalla avaruuden halki, olemme kohtaamassa itsemme ja tekemisemme tämän pallon ja sitä ympäröivän ilmakehän kanssa. Lastemme maailma on uhattuna, se maailma mitä sodanjälkeiset sukupolvet ovat rakentaneet, hyväksi luoneet.

Kevään ensimmäinen kärpänen ei ehkä tulekaan, ei perhonen, ei sammakko, pienet tavalliset eläimet ovat uhanalaisia, niillä ei ole paikkaa missä olla, menevät muualle tai kuolevat. Lintujen liverrystä kuulee yhä harvemmin.

Ilo on kuitenkin elossa, se on tavallisia asioita, pieniä huomioita, lapsen naurua, vanhuksen nauryrypyt, se on, se ensimmäinen leskenlehti ja hiirenkorva – ei niitä ole vielä menetetty, eikä menetetä, kunhan toimimme oikein, kunhan olemme sinut itsemme ja toistemme kanssa.

Anu Keskitalo