Ikkunasta

Kello on kaksikymmentä yli yksi iltapäivällä, herätyskello tikittää pöydällä. Kaurapeltoa leikkaa ahkera puimuri. Aurinkoinen syyskuun päivä. Haavat ovat puoliksi keltaisia, puoliksi kellanvihreitä. Pienet koivut ovat jo vähän enemmän keltaisia. Pähkinäpensas on kultainen.

Yritän tavoittaa kameralla sitruunaperhosta ja minua vähän hävettää. Tiedän, olen tätä miettinyt: moni voisi haluta viljellä maata, pienten tilojen elinkelvottomuus on poliittinen päätös. Leikkuupuimurin kuljettajalla on siis työtä ja tuuria. Silti kuvittelen hänen mieleensä ajatuksia siitä, miten joku kerkiää ikkunassa keikkumaan perhosta kuvaamassa…

TM

Oikullinen lintu (tanka-sarja)

Olen jo pitkään harrastanut japanilaista tanka-runokaavaa, jossa kullekin viidelle runoriville on oma tavumääränsä (5-7-5-7-7). Kunnianhimoisempi ja aidompi tankojen sommittelu edellyttäisi runoilta vielä muitakin finessejä, mutta näissä Oikullinen lintu –tankoissa olen tyytynyt tavoittelemaan vain tiettyä japanilaisviritteistä tunnelmaa.

Eirene

2) Työ/free/tön (tanka-sarja)

Nämä selvästi nykyhetkeen sijoittuvat tanka-runot ovat jo irronneet kauas japanilaisista alkujuuristaan, mihin ne yhdistää vain rivien tavukaava 5-7-5-7-7.  Ehkä ne käyvät esimerkeiksi siitä, mihin kaikkeen tanka-muoto taipuu ja kuinka määrämitta voi toimia kirjoittajalleen inspiraationa.

Eirene

Kahvilla Miss Lemonin kanssa

Odotan Bruno mopsini kanssa Whitehaven Mansionin edustan puistossa Miss Lemonia. Brunon nuuhkiessa puiston hajuja katselin ympärilläni olevaa syksyistä puistoa, puiden lehtiä on lennellyt maahan muodostaen paksuja lehtikerroksia. Brunolle tuottaa suurta iloa päästä piehtaroimaan lehtikasojen keskelle. Sieraimiin kantautuu paahdettujen kastanjoiden tuoksu, vanhempi rouva pitää myyntikärryä puiston laidalla. Aurinko on menossa pilvien taakse ja tunnen sen tuoman lämmön vaihtuvan nopeasti kosteaan koleuteen.

Kuulen takanani lähestyvien kenkien askeleita ja Bruno ehti huomata Miss Lemonin ennen minua. ”Anteeksi olen hieman myöhässä, kun herra Poirot poltti kielensä iltapäiväteetä nauttiessaan, vaikka varoitin sitruunaviipaletta teehen laittaessani että teevesi on kuumaa, mutta hän oli niin ajatuksissaan, joten tarjoilin teen uudelleen. Nauroimme huvittuneina tilanteelle ja kun Poirot huomasi ikkunasta sinut ja Brunon hän alkoi kiirehtimään minua lopettamaan työpäivän. Poirot lähetti terveisiä ja tässä vielä tuliaisia Brunolle herkkuluun muodossa”

Bruno vallan villiintyi kun Miss Lemon antoi nuuhkia herkkuluuta. Minun piti käskeä Brunoa rauhoittumaan ja sanoa, että saa herkkuluun myöhemmin syötäväksi.

Miss Lemon ehdotti että otamme taksin ja suuntaamme Peggy’s Coffee Pot kahvilaan.

Taksin ikkunoihin alkoi tulla jo ensimmäisiä sadepisaroita, Lontoon ylle laskeutui sateen mukana iltahämärä tänään normaalia hieman aikaisemmin, mutta taksissa olimme suojassa sateelta ja tuulelta. Reittimme kulki Cityn kautta kohti Russell Squerea ja Marchmont Streetia missä Peggyn kahvila sijaitsee.

Kahvilassa tuttu kantapöytämme on sopivasti vapaana. Tummanruskean ja pyöreän puupöydän ympärillä on kaksi korkeaselkäistä vaaleansinisellä kankaalla verhoiltua nojatuolia. Tuolien korkeat selkänojat tuovat yksityisyyttä tuoden tunteen että vain me olemme täällä. Edessämme olevasta ikkunasta avautuu näköala Marchmont Steetille. Bruno on löytänyt oman paikkansa pöydän alta herra Poirotilta saamansa herkkuluun ja tarjoilijan tuoman vesikupin kanssa.

Miss Lemonin kanssa päätimme rikkoa rajoja ja tilata cappuccinot, vaikka sitä oikeaoppisesti kuuluisi juoda aamupäivällä, eikä enää myöhäisen iltapäivän aikaan. Cappuccinon kanssa Miss Lemon tilasi kahvilanpitäjän paikan päällä valmistetun valkosuklaaleivoksen ja minä valitsin mansikkaleivoksen, sen lisäksi tilaukseemme kuului perinteinen pikkuleipälautanen, jossa on lajitelma suolaisia ja makeita pikkuleipiä.

Ensimmäisiä cappuccinon siemauksia ja leivoshaarukalla lohkaistua leivospalaa nautiskellessamme Miss Lemon kertoo että herra Poirotilla olisi tehtävä Brunolle. ”Poirotin yläkerrassa asuva nuori herrasmies on vakuuttunut siitä että Whitehaven Mansionissa kummittelee aamuyön tunteina. Hissi liikkuu itsekseen, rappukäytävällä kuuluu askelten ääniä, mutta ketään ei näy missään. Miehen naapuri on kuullut myös ääniä ja jopa ovikelloa on soitettu ja kun ovisilmästä katsoo niin ei näy ketään. Taloyhtiön kokouksessa käsiteltiin asiaa eilen illalla ja Poirot sai tehtäväkseen tutkia asiaa, joten lähdetäänkö Bruno ensi yönä haamujahtiin?”

Ville Sakko

Sekalaista tajunnanvirtaa

Sulkakynät-kirjoittamisryhmä on kokoontunut jo yli vuoden ajan viikoittain kirjoittelemaan yhdessä. Aluksi näimme livenä Helsingin Työkanavassa, maaliskuussa 2020 ryhmä siirtyi virtuaaliseksi. Olen kirjoittanut ryhmässä lukuisia tekstejä työhakemuksista runoihin ja kokeillut erilaisia kirjoitusharjoituksia. Koen, että vapaan tajunnanvirran kirjoittaminen on toisinaan hyväksi: Se puhdistaa mieltä, ruokkii luovuutta elämässä ja tuo esille vielä tuntemattomia alitajunnan ulottuvuuksia…

Ajattelen kirjoittamalla. Skannaan itseäni, tutkin järjestelmällisesti ajatusrakennelmiani. Väritän mielentilaani paperille. Kädet hyväilevät näppäimiä ja kysyvät, mistä painaa. Ne odottavat käskyä. Jos sanat eivät virtaa, ne leijuvat. Minulla on haavi ja pyydystän niitä, yksi kerrallaan kloroformipurkkiin.

Istun huoneessa. Eteeni aukeaa maisema: laiva, savupiippuja, rakennuksia, tori, autoja, maailmanpyörä. Lukemattomat muodot ja värit täynnä merkityksiä. Voisin kirjoittaa romaanin niistä jokaisesta. Kukaan ei ostaisi romaaneja, eikä lukisi niitä, silti voisin niin tehdä.

Miten siirtyä mielensisäiseen tilaan? Suljen silmät. Ajatukset liikkuvat hermoradoilla. Hiljaisuus. Kuulen kellon tikittävän.

Olen kokenut paljon. Muistiini on tallentunut lukemattomia asioita, aikoja ja ihmisiä. Olen tuntenut totuuden. Olen nähnyt valon ja sotkeutunut varjoihin. Jos kokemuksistani tehtäisiin kirja, sivut peittäisivät Helsingin kaikki kadut. Jos kokemukseni tallennettaisiin videolle, se kestäisi yhtä kauan kuin elämäni. Saisin nähdä lapsuuteni unohdetut jaksot ja myös uneni, karmeat ja nerokkaat elokuvat. Elämäni, se lipuisi harmaana, yksitoikkoisena rutiinina ohitse…

Violetinkeltainen undulaatti katsoo vierestä, kun pegasos rouskuttaa orkidean nuppuja. Aurinkokin epäröi nousuaan tänään, vetkuttelee jossain Venuksen takana, kuin työtön tai kuin miljonääri, jolla ei ole enää syytä hypätä oravanpyörään. Katu on himmeä. Työläiset eivät virtaa kohti tehtaiden savupiippuja. Kävelen äänettömästi. Kuljen kohti rantaa, merta, kalliota, levähdyspaikkaa. Tämä uni on yhteisesti meidän. Ottakaa räikeitä värejä pensseleihin.

Seison laivan kannella. Näen vain merta. Horisontti pyöristyy, kaareutuu. En tiedä, mihin olen matkalla, seikkailuun ehkä. Anakronismit uhkaavat minua joka suunnalta tätä kirjoittaessani. Tai ehkä tämä stoori sijoittuukin fantasiagenreen. Silloin vaaraa ei ole. Vapaus!

Maailmankaikkeus laajenee, minä laajenen mukana. Antropologinen kiinnostus rajaa tutkimustani. En niinkään ole kiinnostunut uusien maailmojen eliöstöstä tai maaperästä. Minua kiinnostavat tietoiset olennot. Ihmisiä en ole reissullani tavannut, ihmisenkaltaisia olentoja kyllä. Joillakin oli suipot korvat, toisilla ei. Yhtä kaikki kommunikaation on mahdollistanut edistynyt tekniikka, jonka olen matkalla saanut käyttööni. 

Minä vaellan maailman halki ja kirjaan muistiin kaiken näkemäni ja kokemani. Se on työni. Tiedän, kun olen lähtenyt näin kauas, en enää ehdi palata. Maailmankaikkeus laajenee ja laajenee ja minulle avautuu yhä uusia ja uusia todellisuuksia. Lähetän yhä raporttini tähtiaalloille. Tiedän, että sanoman matka kestää vuosia. En voi olla varma, onko kukaan vastaanottamassa kirjoituksiani, sikäli epävakaa maailmanpoliittinen tilanne oli lähtiessäni. Eliöitä oli kuolemassa massiivisesti sukupuuttoon. Se mitä ei tiedetty on, että kaikki mahdolliset lajit ovat turvassa galaktisessa geenipankissa. Jopa hirmuliskot ja mammutit olisi helppo synnyttää uudelleen, mikäli siihen olisi halua ja tarvetta. Ihminenkin on siellä.

Meitä ihmisiä pidetään täällä avaruudessa hieman ”villeinä”. Minuun suhtaudutaan varautuneesti – ihan kuin voisin milloin vain hyökätä kimppuun. Tiedän, että useimmille tapaamilleni olennoille olen heidän ensimmäinen tapaamansa ihminen, ja käyttäydyn sen  mukaisesti. Kertomuksia ja anekdootteja Maan asukkaista kyllä kuulee. Ja pelkään, että useimmat niistä pitävät paikkansa…

Tiina R.

Kuva: Tiina R.

Muistan

Sulkakynissä olen välillä tehnyt erilaisia kirjoitusharjoituksia – joita kirjoitusoppaat ovat pullollaan – sen mukaan, mikä harjoitus kulloinkin on tuntunut puhuttelevalta. Tässä yksi maistiaisiksi.

Kuva: m-l h

Muistan…

Voi hyvät ihmiset, minähän muistan vaikka mitä! On aina hauskaa muistella, tai lähes aina. Ei, vaan aivan joka kerta. Muisteleminen tuntuu ihanalta, se voimaannuttaa. Muistaminen luo minuuttamme, antaa nykyhetkelle syvyyttä.

Muistan kesäyöt mökillä. Miten istuin saunan jälkeen viilentymässä kuistin kaiteella iho pyyhkeen alta höyryten; katselin järvelle ja kuuntelin lintujen vähitellen hiljenevää laulua. Rantakoivut  kahisuttivat lehtiään illan leppeässä tuulenvireessä ja järven pintaa rikkoi silloin tällöin kalan polskahdus. Sisältä kantautui tv:n ja perheeni ääni tai tarmokas vastan roiske, jos miehet olivat jo menneet saunaan.  Muistan rauhallisen oloni. Muistan, että olin onnellinen.

Mitä muuta? Olin eläväinen ja nauravainen tyttö; muistan, että olen nauttinut elämästä. Että välillä en ole nauttinut, ja että välillä en ole tiennyt, nautinko vai en. Muistojani on tuhansittain, kymmenin tuhansin – onko muisti ihmismielen tapa ylösnousta kuolleista? Menneisyyden tapa syntyä uudelleen?

Mieleeni nousevat mökkimetsät. Lähde alapellon päässä, lähdeveden kirkas maku, mäntymetsän ja suopursun tuoksu. Vihelsivätköhän karhut todella, kuten sukulaiset väittivät marjastaessaan kuulleensa? Karhuja niissä metsissä rajaa likellä kyllä liikkui ja hirviä myös; ne piiloutuivat mielellään koivikkoihin.  Muistan, että osasin jo nuorena tehdä vastani itse, kunhan isä oli käynyt hakemassa vastaksia tienvarren kitukasvuisista koivuista. Isä opetti, että vastan kädensijaan oli hyvä jättää mukaan koivunlehtiä; silloin sitä olisi saunoessa pehmeämpi pidellä.

Nykyisin monet muistoni ovat kuin meren pyöristämiä kiviä. Yksityiskohtien särmät ovat hioutuneet jo pois, vain muoto tai vaikutelma on säilynyt.  Se harmittaa. Milloin muistoista lohkeaa pois ensimmäinen kivensärö, noin vain omia aikojaan rapautuen? Vai onko jossain edelleen olemassa ajan herra Kronos, joka vasaroi ihmismuistoja sileiksi minkä kerkiää? Ja voisikohan tuota muinaista jumalhahmoa syyttää siitäkin, että varsinaisessa muistisairaudessa ihmisen koko muistille näyttää käyvän aivan samoin kuin yksittäisille muistoille: kaikki haaltuu, haipuu, rispaantuu. Ihmisen eroosio etenee.

Siksi muistoja pitäisikin juhlia! Kannattaa muistella niin kauan kuin voi. Kun iäkäs äitini ei enää muistanut lapsuutensa tapahtumia, minä kerroin niitä hänelle yhä uudelleen – olin nuorena kuullut äidin tarinoita lapsuudestaan niin usein, että ne olivat piirtyneet mieleeni.  Muistan miettineeni silloin, että sukupolvesta toiseen siirtyvät muistot olivat kuin ikiliikkujia, jotka vaelsivat ihmisten ja monien elämien läpi.

Miksi muistaa? Koska muistot ovat osa elämän omaa, menneisyydestä tulevaisuuteen kulkevaa rytmiä. Koska muistojen avulla menneisyys ei koskaan kuole, vaikka nykyisyys haipuukin. Se on lohdullista. Äitini ja äidinäidinäitini elävät yhä tässä katoavassa hetkessä.

Eirene

Kuva: m-l h

Puretut talot elämäni poluilla

Vuosi sitten syksyllä olin käymässä kotiseudullani. Eräänä päivänä seisoin Bruno-koirani kanssa purettavana olevan koulun pihalla. Puskutraktorit olivat työn touhussa. Koulusta oli jäljellä enää muutama seinä ja vanha juhlasali, kaikki muu oli kivimurskaa. Siinä hetkessä suljin silmäni ja mieleni lähti aikamatkalle. Kävelin koulun käytäviä, avasin luokkahuoneiden ovia, näin entisiä opettajia ja koulukavereita. Kävelin koulun juhlasaliin ja istuin katsomaan näyttämöllä esitettyä näytelmää. Avasin silmäni, samalla tunsin koiran nuuhkivan kenkääni, nyt tämä muistoja tuonut rakennus on silmieni edessä lähes tuhoutunut ja kivimurskaa.

Rakennuksen purkaminen ja lopulta sen häviäminen pois katukuvasta on mielestäni jotenkin dramaattista, oli se sitten julkinen tai yksityinen rakennus, varsinkin jos sillä on ollut jokin merkitys elämässä. Elämääni on kuulunut paljon purettuja taloja, joilla on ollut jonkinlainen vaikutus elämääni, se on jotenkin hämmentävää. Rakennukset, joita ei enää ole olemassa kuin vain muistoissa ja valokuvissa, saivat minut pohtimaan elämän rajallisuutta samalla tavalla kuin ihmisten kuolema, mutta nyt rakennusten näkökulmasta. Meillä kaikilla on oma rajattu aika olla täällä, jonka jälkeen siirrymme muistojen historiaan.

Pyhäjoen Saaren koulu (ent. Keskuskoulu) purettiin syksyllä 2019. Koulun oppilaana olin vuosina 1978-1987. Kuva: Ville Sakko 7.10.2019

Yleisesti ottaen Suomen rakennuskanta on hyvin nuorta verrattuna esim. Keski-ja Etelä-Eurooppaan, missä rakennuksilla on paljon pidempi elämänkaari ja historia. Onko rakennusten purkaminen ja niiden tilalle uuden rakentaminen taloudellisempaa ja tehokkaampaa kuin vaikkapa vanhan saneeraaminen? Millaisia rakennuksia kannattaa säilyttää tuleville polville?

Elämäni poluille on kertynyt myös muita purettuja rakennuksia, joihin teen säännöllisesti aikamatkoja joko ajatuksissani tai unissani. Yksi vahvimpia aikamatkakohteita on lapsuuden ajan ruokakauppa, jota kutsuttiin ”raahenkaupaksi”.  Näen paikasta paljon unia ja ajatuksiini kauppa tulee niin voimakkaasti, että voin tuntea myymälän lattian jalkojeni alla, kävelen hyllyjen välissä, pakastealtaasta otan jäätelön, kassalla juttelemme tutun myyjän kanssa.

Kaupan hyllyjärjestys on pureutunut mieleeni niin hyvin että, voisin rakentaa sen perusteella kaupan uudelleen. Rakennus on purettu 1990-luvun alkupuolella ja sen tilalla on nyt asuintalo. Aina kotona käydessäni ja paikan ohi kävellessäni minun silmäni näkevät paikalla sen puisen rakennuksen jossa kauppa sijaitsi, uusi rakennus näyttää ikävältä entiseen verrattuna.

Istun Helsingin Työkanavan työhuoneessani ja päivitän nettisivuille huomisen ohjelmaa. Ikkunoista avautuu näkymät Katajanokan makasiinirakennuksen suuntaan ja äsken lounaskahvilassa käydessäni ihailin näkymiä Kauppatorille ja merelle. Pysähdyin miettimään tämän satamarakennuksen vaiheita ja sen odotettavissa olevaa kohtaloa, purkamista. Katajanokanlaituri 4 sijaitsee Helsingin Katajanokalla, jonka alueella on pitkä historia kaupungin satamatoiminnan ja matkustajaliikenteen vilkkaana solmukohtana. Helsingin Työkanava on toiminut tässä satamarakennuksessa vuodesta 2017. Muutoksen tuulet puhaltavat ja tähän samalle paikalle on tulossa uusi rakennus, suuren yrityksen pääkonttori ja muuta toimitilaa. Rakennustöiden pitäisi alkaa lähitulevaisuudessa. Nyt vielä työskentelemme täällä, mutta jossain vaiheessa tulee lähdön aika ja muutto.

Kauppa, koulu, jäätelökioski, huoltoasema, kerhotalo, työpaikka. Toisinaan mietin, että miksi niin usein nämä puretut talot ja paikat tulevat ajatuksiini ja jopa uniin niin yksityiskohtaisesti, että voin tuntea rakennukset ulkoa ja sisältä. Miksi ajatukseni palaavat yhä uudelleen aikamatkalle näihin paikkoihin? Miksi tänään, tässä ja nyt tunnen outoa haikeutta siitä, että tämä Katajanokanlaiturin rakennus on tulossa purettavaksi? Tuleeko tästä rakennuksesta myös uusi aikamatkojeni ja unieni kohde muiden purettujen rakennusten joukkoon elämäni poluilla.

Ville Sakko

Pyhäjoen Kielosaaren leirintäalueen Kesäkioski rakennuksen viimeinen kesä oli 2017. Tämä rakennus oli lapsuus-ja nuoruusvuosien kohtaamispaikka. Kuva: Ville Sakko 15.9.2017



Hetkiä reppureissulta

Istun asuntoni parvekkeella ja nautin rauhallisesta kesäisestä torstai-illasta kuuma teekuppi kädessä. Olo on hieman väsynyt, koska palasin parin päivän ostosmatkalta Riikaan myöhään eilen illalla.

Eräässä vanhan kaupungin kahvilassa törmäsin kahteen suomalaiseen naiseen Liisaan ja Karoliinaan, jotka niin ikään ovat ostosmatkalla Latvian pääkaupungissa.

”Oletko suomalainen?” Karoliina kysyy.

”Kyllä olen mutta asun Pärnussa”, vastaan.  

”Olet tutun näköinen, olen nähnyt sinut jossakin. Olen varma siitä. Oletko kenties työskennellyt valtionhallinnossa?” Liisa utelee.

”Kyllä olen”, vastaan jälleen.  

Molempien naisten olemuksessa on jotain empaattista ja kiinnostavaa, joten aloitan keskustelun heidän kanssaan. Hetken pohdittuamme, tulemme kaikki kolme siihen tulokseen, että olemme osallistuneet aika moneenkin samaan tilaisuuteen vuosien aikana. Mikä hauska sattuma.

”Menemmekö yhdessä lounaalle?” Liisa kysyy. Loppujen lopuksi viihdymme toistemme seurassa niin hyvin, että syömme lounasta myös seuraavana päivänä.

Naisten kohtaamisessa on jotain samanlaista kuin matkassa, jonka tein vuosia sitten. No, ei itse matkassa mutta uusiin ihmisiin tutustumisessa toimii edelleen samat pelisäännöt kuin ennenkin. Yksinkertaiset keskustelun aloitusrepliikit palauttavat mieleen elämäni merkityksellisimmän reissun.

Muistikuvat vuonna 1990 alkaneesta maailmanympärysmatkasta alkavat vilistä silmieni ohitse. Joten palataanpa vuoteen 1989.

Istun työpaikan keittiössä ja luen Anna-lehteä. Lehdessä on artikkeli nuoresta naisesta, joka on tehnyt maailmanympärysmatkan kuusivuotiaan poikansa kanssa. Lehtikuvan nainen on nauravainen ja vaaleahiuksinen. Silmät ovat siniset. Nainen on irtisanoutunut vakituisesta työstään, hän on luopunut asunnostaan ja lähtenyt reissuun vuodeksi. Wau, miten hienoa! Kunpa voisin matkustella samalla tavoin.

”Voisinko matkustaa maailman ympäri? Uskaltaisinko tehdä sen?” kysyn itseltäni useita kertoja. Vastaus on joka kerta ei. Artikkeli jää kuitenkin kytemään mielen sopukoihin.

”Oletko vapaa juhannuksena?” ystäväni Arja kysyy eräänä kesäkuun päivänä.

”Olen, miksi kysyt?” vastaan.

”Hoidatko Tuffea viikon ajan? Minut on kutsuttu sukulaisen syntymäpäiväjuhliin, jotka vietetään Lieksassa”, Arja tiedustelee varovasti.

”Ilman muuta.” Olen tehnyt töitä paljon ja olen väsynyt. Rauhallinen kaupunkijuhannus sopii mielentilaani erinomaisesti.

Muutan Arjan kotiin viikoksi. Koira on kiltti labradorinnoutaja nimeltään Tuffe. Mielestäni Tuffe sopisi nimeksi pitkä- ja tuuheakarvaiselle koiralle, ei karkea- ja lyhytkarvaiselle otukselle.

Ensimmäisenä juhannuspäivänä istun lähipuiston penkillä koira vierelläni. Silloin ajatus maailmanympärysmatkasta iskee voimalla. Ponnahdan pystyyn. Tuffekin nostaa päätään ja ihmettelee, mitä tapahtuu. Mieli heittää kuperkeikkaa. Oivallus on niin äkillinen ja voimakas.

”Mikä estää minua lähtemästä maailmalle?” pohdin. Siltä istumalta en keksi yhtään järkevää syytä. En yhden yhtäkään. En voi irtisanoutua työstäni. Minulla ei ole rahaa. En voi luopua asunnostani. Vanhat perustelut eivät enää päde.

Vahvat oivallukset ja tuntemukset painuvat syvälle muistiin ja vaikuttavat elämään. Puistonpenkillä saatu oivallus on juuri tuollainen muutaman kerran elämässä saatu oivallus. Se ei jätä rauhaan ennen kuin sen on jollain tavoin käsitellyt. Toteuttamatta jättäminen on pois suljettu vaihtoehto. Vähitellen oivallus jalostuu tavoitteiksi, jotka suorastaan ohjaavat elämää ja antavat elämälle merkityksen. Noin minulle käy.

Seuraavana arkipäivänä ostan maailmankartan, koska en löydä yhtään matkaa jarruttavaa tekijää. Kartta saa kunniapaikan makuuhuoneen seinällä. Laitan nuppineulan karttaan aina kun keksin kiinnostavan matkakohteen. Lopulta kartta täyttyy neuloista. Jokaiseen haluamaani kohteeseen en voi matkustaa, joten karsimisesta tulee vaikeaa.  

Sähköposti yleistyy 1980-luvun lopussa mutta sen käyttö on vielä suht suppeaa. Hankin tietoa potentiaalisista matkakohteista kirjastoista, konsulaateista, suurlähetystöistä ja matkatoimistoista. Kaikilla valtioilla ei ole edustustoa Helsingissä, siispä tilaan materiaalia Tukholman ja Saksan toimistoista. Lisäksi ahmin lehdistä kaiken mahdollisen infon matkustamisesta. Maailmanympärysmatkat eivät ole yleisiä, en varsinaisesti tiedä ketään maailman ympäri reissannutta ihmistä. Paitsi artikkelin naisen ja Jukka Virtasen.

Opiskelen tai yritän opiskella espanjan kieltä, koska Etelä-Amerikka on matkan pääkohde. Sinne haluan ehdottomasti päästä. Maanosaa pidetään yleisesti pelottavana mutta se ei vaikuta matkasuunnitelmiini. Kielen opiskelu ei kuitenkaan etene toivotulla tavalla. Minun on vaikea keskittyä työhön, matkavalmisteluihin ja opiskeluun. Mitä lähemmäksi lähtöpäivä tulee, sitä suuremmaksi jännitys kasvaa.

Valmistautuminen matkaan on melko yksinäistä puuhaa. Ystävät eivät täysin ymmärrä, mitä olen tekemässä. He myös epäilevät matkan toteutumista. Yksi poikkeus kuitenkin on, Arja, joka tavallaan on ”syyllinen” reppureissuuni. Hän toimii henkisenä tukena ja auttaa järjestelyissä.

Etelä-Amerikan lisäksi haluan matkustaa mahdollisimman monelle saarelle. Lähetän tarjouspyyntöjä suomalaisille matkatoimistoille.

”Matkaa ei voi tehdä, koska lentoreittiin sisältyy liian monta eksoottista saarta”, helsinkiläinen toimisto ilmoittaa tylysti. Vastaus kuvastaa aikaa, jota elettiin Suomessa yli kolmekymmentä vuotta sitten.

Töykeästä palautteesta sisuuntuneena päätän lähettää tiedusteluja saksalaisille matkanjärjestäjille. Saksasta saapuukin muutama vastaus vieläpä melko nopeasti. Yksi tarjous on tismalleen sellainen kuin toivoinkin sen olevan. Lippu maksaa 10000 markkaa. Itse asiassa lippu on lippuyhdistelmä, joka koostuu useasta eri lentoyhtiön yhdensuuntaisesta lipusta. Se on niin sanottu avoin lippu, joka mahdollistaa joustavan oleskelun kussakin kohteessa. Lentolipun voimassaoloaika on yksi vuosi.

Irtisanoudun vakituisesta työpaikastani, jossa olen työskennellyt yhdeksän vuotta. Se on pitkä aika, kyllästymisen merkkejä on jo ilmassa. Työ ei enää tarjoa riittävästi haasteita. Siinäkin mielessä aika on sopiva lähtemiselle. Tunnen myös orastavia uupumisen merkkejä, vaikka en niitä vielä tuolloin tiedostakaan. Työuupumuksesta ei puhuta. Tajuan uupumuksen vasta, kun myöhemmin tapaan vastaavassa tilanteessa olleen norjalaisen reissaajan.

Irtisanoutuminen vakituisesta työpaikasta herättää lievästi sanottuna hämmästystä.

”Brasiliassa ammutaan ihmisiä, tiesitkö sen?” eräs työkaveri pelottelee.

”Minun pitää istuutua, uutinen on niin järkyttävä”, toinen kollega sanoo.                                           

”Olet tyhmä, kun irtisanoudut vakituisesta työpaikasta”, joku arvostelee.

”Olet itsekäs, kun lähdet yksin reissuun. Entä poikaystävä?” yksi kommentoi.

Suomalaiseen luonteeseen ei valitettavasti kuulu kannustaminen ja innostaminen. Kommentit eivät kylläkään vaikuta matkasuunnitelmiini.

”Tulevat sanomaan, että olet väärällä tiellä, jos kuljet omaasi”, Antonio Porchia totesi aikoinaan.

Myös äiti järkyttyy ja huolestuu. Miten tytär selviytyy yksin pitkästä reissusta? Äidin huolestuminen on ymmärrettävin. Sellaisia äidit ovat.

Suuri ja ihmeellinen matkani alkaa Saksasta. Poikaystävä saattelee minut Hampuriin. Epäilyistä huolimatta suhteemme kestää vuoden pituisen eron. Matkajännitys huipentuu Frankfurtin lentoasemalla, josta pitkä lento Buenos Airesiin alkaa. Olen siinä mielessä onnekas, että pystyn nukkumaan lentokoneissa ja junissa, mistä on hyötyä monen monta kertaa matkan aikana.

Seuraava jännittävä hetki on Ezeizan lentoasemalla Argentiinan pääkaupungissa. On mahtava tunne, kun taskut ovat täynnä lentolippuja. Hotellivarauksia en tee etukäteen, mikä antaa vapauden jäädä kuhunkin kohteeseen niin pitkäksi ajaksi kuin haluan. Kahdeksankymmentä ja yhdeksänkymmentäluvun vaihteessa on jo monia kansainvälisiä reppureissaajia liikkeellä, minkä majoitusliikkeet ovat myös huomanneet. Myös Ezeizan lentoasemalla on varaa valita sopivan hintainen huone. Kilpailu asiakkaista on kovaa, joten kuljetus lentoasemalta hotelliin yleensä sisältyy hintaan.

Matkapuhelimia ei ole, joten soittaminen kotimaahan on työlästä. Puhelua varten pitää löytää kansainvälinen puhelinkoppi. Isoissa kaupungeissa soittaminen on helpohkoa mutta pienillä paikkakunnilla lähes mahdotonta. Aina kun mahdollista soitan ”collect calleja”, mikä on vastapuhelu eli puhelinvaihde yhdistää puhelun vastaanottajalle ja tarkistaa ennen yhdistämistä, maksaako vastaanottaja puhelun. Yleensä äiti maksaa. Soittaminen on kallista noina aikoina.

Etelä-Amerikka on laaja maanosa. Siellä on kaikkea; aurinkoa, hiekkarantoja, merta, tasankoja, vuoria, lunta, intiaanikyliä ja  suurkaupunkeja. Totun pitkiin matkoihin niin maalla, merellä kuin ilmassa. Parin vuorokauden bussimatka on tavallista. Busseissa on usein myös bussiemäntä, azafata, palvelemassa matkustajia, mikä tekee matkoista miellyttäviä lähes ylellisiä.

Argentiina ja Chile kuuluvat Etelä-Amerikan vauraimpiin maihin. Inflaatio kuitenkin laukkaa hurjaa vauhtia. Sen huomaa esimerkiksi paikallisen sanomalehden hinnassa Buenos Airesissa. Lehti on joka päivä kalliimpi kuin edellisenä päivänä. Diego Maradona on suosionsa huipulla. Santiago de Chilen sini-puna-valkoisiin sotilasasuihin sonnustautuneet sotilaat ovat pitkiä ja komeita.

Jos Chilen bussit ovat luksusbussien veroisia niin samaa ei voi sanoa laivoista. Matka Valparaisosta Punta Arenasiin kestää lähes kolme vuorokautta. Laiva matkaa Chilen rannikkoa myötäillen, silti merenkäynti on kovaa. Oksennan melkein koko merimatkan ajan.

”Voitko huonosti?” vieruskaverini kysyy tämän tästä. Laivassa ei ole matkustajahyttejä. Kaikilla matkustajilla on vain istumapaikat.

”Kyllä”, soperran.

”Lähdetään kannelle? Näkymät ovat huikean hienot.”

”Mennään.” Arvelen, että olo helpottuu raittiissa ulkoilmassa. Niin tapahtuukin.

”Laivassa on varkaita. Oletko tietoinen siitä? eräs ”kollega” kysyy toisena matkapäivänä. Tietoa ei voi vahvistaa mutta tietoa ei myöskään voi jättää huomioimatta. Oksentelua pahempaa ei onneksi satu.

Kun matkustaa yksin, on siedettävä yksinäisyyttä ja on oltava sinut itsensä kanssa. Huolellisesta valmistautumisesta huolimatta yksinäisyyden puuska iskee muutamaan otteeseen. Rio de Janeirossa koen yhden tällaisen hetken. Istun puiston penkillä ja itken. Yksinäisyys tuntuu niin musertavalta ja epäoikeudenmukaiselta. Olo on pohjattoman surkea. Itsesääli nostaa päätään.

”Hei, mikä sinulla on, miksi itket?” joku kysyy.

”Minulla on paha olla, etkö näe?” vastaan töykeästi.

”Miksi sinulla on paha olla?” tuntematon mies jatkaa. Hän ei hellitä.

”No, en minä tiedä. Minä lähden kotiin.”

”Ok. Missä kotisi on? Saksassa?”

”Anteeksi, kun puran kiukkuani sinuun. Ei ole sinun syysi, kun minulla on kurja olo.” Olen kuin pieni tyttö, joka kiukuttelee. Minua alkaa hymyilyttää. Pyyhin kyyneleitäni. Kerron tarinastani tiivistetyn version ystävälliselle hyvin tummalle nuorelle miehelle. Juttelemme lyhyen aikaa tai pidemmän aikaa. En tiedä. Yhtäkkiä mies on poissa. Hän katoaa yhtä vähäeleisesti kuin on tullutkin. Paha olo alkaa väistyä. Hyvä olo palaa hiljalleen. Mies pelastaa päiväni, todennäköisesti myös tulevat päivät.

Brasilialaisella bulevardilla viimeistään oivallan, jotta ihmisen ihonvärillä ei ole väliä. Toki olen tiedostanut asian ennenkin mutta puistonpenkki kohtaaminen entisestään vahvistaa ajatuksiani.

Ensimmäisen pohjoismaalaisen ihmisen, ruotsalaisen Ullan, tapaan Pääsiäissaarilla kolmen kuukauden matkaamisen jälkeen. Länsinaapurin kansalainen vaikuttaa tutulta ja läheiseltä. Tuntuu kuin olisin tavannut sisaren viidentoistatuhannen kilometrin päässä kotoa. No, jos ei ihan siskoa niin vähintäänkin serkun. Ullan ja minun latinokuttuuria koskevat hämmästelyn aiheet ovat hyvin samankaltaisia. Päätän myös luottaa Ullaan, en joudu pettymään.

Suomi ja Ruotsi ovat yksityiskohdiltaan erilaisia valtioita mutta kansainvälisesti katsottuna maat ovat hyvinkin toistensa kaltaisia hyvinvointivaltioita. Ainakin, jos maita katsoo Etelä-Amerikan vinkkelistä.

”Oletko huomannut, että eteläamerikkalaiset pussailevat koko ajan? Ärsyttävää”, Ulla sanoo.

”Olen huomannut”, vastaan. Nauran. Pussailua ei voi olla huomaamatta. Latinojen käyttäytyminen poikkeaa niin paljon pohjoismaalaisista tavoista. Suomalaisesta jäykkyydestä puhumattakaan.

”Entä keksipaketit?” Ulla jatkaa.

”Olen huomannut nekin. Jokainen argentiinalainen nuori kulkee lenkkikengissä sekä keksipaketti ja muistikirja kädessä.” Tirskumme. On vapauttavaa saada juoruilla ja on ihanaa huomata, miten yhtäläinen ajatusmaailmamme on.

Lämpimät illat Ullan seurassa saaren ainoan hotellin kahvilassa Pohjoismaita muistellen ovat huikean hauskoja ja viihdyttäviä. Majapaikassamme on maalattia mutta ruoka on taivaallisen hyvää. Majatalon emäntä kokkailee paikallista ruokaa meille. 

Uuteen ja erilaiseen kulttuuriin totuttelu sekä espanjan kieleen perehtyminen on vaatinut kaiken jännityksen ohella paljon energiaa. Myös kansainväliseen reppureissuelämään on ollut totuttelemista. Ullan kohtaamisen jälkeen ”matkaetiketti” alkaa luonnistua paremmin. Tunnen itseni ajoittain suorastaan maailmannaiseksi.

Maiden välisissä maahantulokaavakkeissa esitetään samat kysymykset kerta toisensa jälkeen, majapaikan etsimiseen sisältyy samankaltaiset vaiheet kaupungista riippumatta. Ihmisiin tutustumisessakin voi hyödyntää kerran opittuja repliikkejä. Vakiosanonnoilla pääsee uuden ihmisen kanssa jutustelun alkuun.     

Matkakokemukset ovat yllättävän monipuolisia. Ne ovat jännityksen ohella iso osa matkailun palkitsevuutta. Hurjimmissa kuvitelmissakaan en etukäteen osannut visioida matkan antia.

Olen Papeteen lentoasemalla. On kuuma, muttei hiostavan kuuma. Mikä upea saari Tahiti onkaan. Itse asiassa Ranskan Polynesia koostuu 118 saaresta. Majapaikan löytäminen käy helposti, Papetee on pieni kaupunki.

Vien rinkan huoneeseen ja menen hostellin keittiöön. Minulla on nälkä.

”Hi, oletko nälkäinen?” joku kysy. Käännyn ääntä kohti.

”Kuolen nälkään.” vastaan. Jähmetyn hetkeksi, koska pöydässä istuu komea suunnilleen omanikäiseni mies. Noin komean miehen täytyy olla yli 185 cm pitkä.

”Haluatko keittoa, valmistin sen äsken?” mies kysyy.  

”Kiitos mielelläni. Minä olen Maija.”

”Minun nimeni on Robert. Annatko veitsen”, Robert pyytää, kun nojaan tiskipöytään.

”Tässä, ole hyvä.”

”Se on haarukka.” Robert virnistelee.

Minua nolottaa. Yritän kovasti olla fiksu. Yritän kai liian kovasti. Syömme keittoa yhdessä niitä näitä rupatellen. Robertin kanssa on helppo puhua.

”Lähdetkö kahville keskustaan illalla?” Robert tiedustelee.

”Ky-kyllä. Ky-kyllä. Oikein mielelläni”, sopertelen.

Menen huoneeseeni ja hypähtelen ilosta ja innosta hihkuen. Palaan halusta saada tietää Robertista enemmän. Hän on aito maailmanmatkaaja, joka on reissannut yhtäjaksoisesti kolme vuotta. Isä uhkaa jättää hänet perinnöttömäksi, jollei hän palaa pikaisesti kotimaahansa.

Seuraavana päivänä huomaan olevani ihastunut Robertiin. Niin ihastunut kuin siinä tilanteessa suinkin voi olla.  

”Miten näin pääsi käymään?” kyselen itseltäni.

”Voiko ihanampaa ympäristöä olla hetken romanssille?” Päätän nauttia tulevista päivistä.

Ensimmäistä kertaa törmään Alexanderiin, Johaniin ja Ninaan uimarannalla Bora Boralla. Seuraavakin kohtaaminen tapahtuu uimarannalla, Tahitilla. Ei kaksi ilman kolmatta. Lennämme samalla koneella kohti Uutta-Seelantia. Saan taasen huomata, että maailmanympärysmatka on pieniä ihmeitä täynnä.

”Mitä suunnitelmia sinulla on?” Johan kysyy.

”Ei vielä mitään, en ole suunnitellut mitään erityistä”, vastaan.

”Mennään Fox Clasierin jäätikölle, osallistutaan koskenlaskuun ja hypätään benji-hyppy”, Nina ehdottaa. Hän lukee Eteläsaaren matkaesitettä.

”Kyllä”, vastaamme kaikki kolme yhteen ääneen ja nauramme.

Lentomatkalla saa alkunsa monen viikon ikimuistoinen ystävyys. Osallistumme matkaesitteen aktiviteetteihin ja teemme yhdessä paljon muutakin. Tosin Johan on ainoa, joka hyppää benji-hypyn. Hyppy kuitenkin pelottaa jopa häntä niin paljon, että hän juo pari olutta ennen hyppyä.

”Hölmö”, nuhtelemme ja pelkäämme hänen puolestaan. Hyppypaikka on silta Queenstownissa. Alapuolella virtaa joki. Pudotusta on 135 metriä. Johan selviää hypystä mutta hän suorastaan tärisee. Sen verran kova kokemus hyppy oli. Minä en uskalla hypätä.

Uudessa Seelannissa keksin, että haluan työskennellä maatilalla.

”Oletko tosissasi?” Alex ihmettelee.

”Kyllä olen. Nuorena opiskelijatyttönä haaveilin lammastilasta, joka sijaitsisi saaressa. Lampaat eläisivät siellä vapaana. Helppoa työtä.”

”Olen oppinut tuntemaan sinua sen verran, että en ikimaailmassa usko tuota”, Alex väittää ja hekottelee.

”Totta se on, tosin haave eli vain parin kuukauden ajan”, tunnustan.

”Sinä menet lammastilalle, minä lähden Vietnamiin. Lyön vetoa, että kuukauden kuluttua ikävöit kaupunkiin”, Alex ennustaa.

Muutaman päivän etsimisen jälkeen löydän sopivan työnhakuilmoituksen hostellin ilmoitustaululta. Soitan emännälle. Jo seuraavana päivänä aloitan työn maatilalla Aucklandin lähellä. Ruoka ja asunto ovat ilmaisia, varsinaista rahapalkkaa ei makseta.

Alex, Nina ja Johan lähtevät Aasiaan. Jäähyväiset eivät ole mukavat. Eiväthän ne koskaan ole. Itkettää. Etenkin Alexanderia jään kaipaamaan. Meistä on tullut hyvät ystävät viimeisen kuukauden aikana. Alex on hyvin maanläheinen, hän tasapainotti yhteistä reissaamistamme. Alex on myös nuuka saksalainen, minkä vuoksi käymme monta ”taistelua”. Alex haluaa aina ostaa halvinta jogurttia. Miten ärsyttävää! Silti kaipaan noita kiistoja vielä pitkään. Kaipaan Alexin perusteellisuutta, kaipaan Alexin pullonkeräystalkoita, kaipaan Alexia.

Maatilalla on lampaita ja vuohia. Työtehtäviini kuuluu vuohenmaitojogurtin valmistaminen. Jogurtti maistuu erityisen hyvältä boysenmarjojen kanssa. Tilalla syön ensimmäistä kertaa elämässäni avokadoa, josta tulee osa ruokavaliotani loppuelämäksi. 

Työkaverini maatilalla on ruotsalainen Nils. Olemme molemmat itsepäisiä mutta tulemme kuitenkin toimeen. Työnteko sujuu hyvin. Käymme juhlimassakin Aucklandissa. Nils on varsin hauskaa seuraa. Hänellä on auto, jota minäkin saan ajaa. Menee jokunen hetki ennen kuin totun vasemmanpuoleiseen liikenteeseen.

Maatilalla on kiva puuhastella ja kiipeillä paimenkoiran kanssa läheisellä vuorella. Elämä on huoletonta. On asunto, jossa on pyykinpesukone, on kavereita, englannin kielellä kommunikointi sujuu mukavasti.   

Työ on fyysistä työtä, raskastakin. Työtä ei kuitenkaan riitä koko päiväksi, niinpä otan hoitaakseni talon lukuisat ruukkukasvit sekä sisällä että ulkona. Ne ovat päässeet kuivahtamaan pahasti. Minusta kehkeytyy varsinainen viherpeukalo. Kukat suorastaan kukoistavat työskentelyjakson lopussa. Emäntä on samaa mieltä.

Tilan päärakennus on iso yksikerroksinen maalaistalo, jossa on huoneita yli kymmenen. Talon emäntä katsoo Simpsoneita televisiosta joka ilta.

Vaikka ”farmarin” elämä on helppoa ja turvallista, kaipuu kaupunkiin alkaa voimistua viimeisellä maatilaviikolla. Maalaistaustasta huolimatta minulla on kaupunkilaisen sielu. Alex oli oikeassa.

Neljän kuukauden reissaamisen jälkeen kohtaan ensimmäiset suomalaiset ihmiset. Tapaaminen aiheuttaa valtavan puhetulvan. Äidinkielen sanoja ei pääse suusta ulos niin paljon ja niin nopeasti kuin haluan. Puhetta kirjaimellisesti pulppuaa. On ihanaa saada kertoa asioistaan äidinkielellä. Miten helppoa puhuminen onkaan.

Tuosta tapaamisesta kuluu kolme kuukautta, kun seuraavan kerran tapaan suomalaisia matkailijoita. Vuoden aikana kohtaan yhteensä vain neljä suomen kieltä puhuvaa ihmistä, heitäkin vain muutaman päivän ajan. Jos suomalaiset reissaajat loistavat poissaolollaan, niin saksalaisia, ruotsalaisia, ja hollantilaisia matkailijoita on sitäkin enemmän liikkeellä.

Rentoon ja monikulttuuriseen Sydneyhyn ihastun ikihyväksi. Kuumuuskaan ei tunnu pahalta, kosteusprosentti on kaiketi kohdallaan. Meri vilvoittaa. Yhtä lailla ihastuin kaksikymmentäneljä tuntia elämää sykkivään Buenos Airesiin. Molemmat suurkaupungit ovat omalla tavallaan ihastuttavia ja elämänmakuisia kaupunkeja.

Lähes joka vuosi saadaan kuulla ja nähdä uutisia Australian maastopaloista. Canberrassa kohtaan tällaisen näyn. Maastoa on tuhoutunut valtava alue tulipalossa. Siellä täällä tumma puunrunko törröttää pystyssä. Näky on lohduton, surullinen ja sysimusta.

Moni reppureissaaja kehuu Singaporea, mutta en oikein innostu pienestä kaupunkivaltiosta. Toki maa on siisti vai onko? Ensimmäisessä majapaikassa on ötököitä. Vaihdan hotellia ennätysvauhtia. Singaporen kuumuus ja kosteus ahdistavat. Pieniä itikoita lentelee kaikkialla ja tarttuu kosteaan ihoon.

Muutama kuukausi takaperin tutustuin hollantilaiseen Annekeen Wellingtonissa. Sovimme, että tapaamme seuraavan kerran poste restanten edessä Singaporessa. Tapaamisajaksi sovimme klo 12, tunti joustoa molempiin suuntiin. Tunnistan Anneken jo kaukaa. Hän seisoo pääpostin edessä. Uskomatonta!

”Maailmanympärysmatka on pieniä ihmeitä täynnä.” totean taas ties monettako kertaa.

Hankin etukäteen viisumin Indonesiaan jo Suomesta. Reissuni on venynyt sen verran pitkäksi, että viisumi pääsee vanhenemaan. Minun on siis hankittava uusi matkustusasiakirja Singaporesta. Harmikseni viisumin odottelu kestää kaksi pitkää viikkoa.

Tuoreesta viisumista huolimatta joudun poliisin kuulustelemaksi Jakartan lentokentällä. Minut vedetään sivuun passintarkastuksesta, määrätään odottelemaan poliisin silmien alla. Loputtoman pitkältä tuntuvan ajan jälkeen poliisit vievät minut kuulusteluhuoneeseen. Jännittää ja pelottaa. Indonesialaiset virkamiehet ovat totisia, tiukkoja ja sotilaallisia. He eivät puhu paljon.

”Miksi olet hankkinut viisumin Singaporesta?” nuori virkailija kysyy.

”Koska olen matkustellut kahdeksan kuukautta…”, yritän selittää.

”Miksi?” toinen hieman vanhempi virkailija tivaa.

”Koska haluan nähdä maailmaa.” Miten selittää motivaatiotaan totistakin totisimmille viranomaisille. No, he eivät tosissaan edes halua tietää.

Tosin en ymmärrä kaikkea, mitä he sanovat, koska heidän englannin kielen ääntämisestään on ajoittain vaikea saada selkoa. Selviän kuitenkin tilanteesta pelkällä säikähdyksellä.  

”Muista seuraavalla kerralla”, vanhempi virkailija huutaa perään.

”Mitä minun pitää muistaa?” mutisen itsekseni samalla kun kävelen pois kuulusteluhuoneesta.

Hienoinen matkaväsymys alkaa painaa Aasiassa. Onneksi vasta loppusuoralla. Olen saanut matkalta kaiken sen, mitä lähdin hakemaan ja enemmänkin. Olen kokenut: vapauden, seikkailunhalun, ilon, ihmetyksen, naurun, innostuksen, oppimisen, yksinäisyyden, ikävän, kaipauksen, yllätyksellisyyden, surun, väsymyksen. Olen kasvanut maalaistytöstä ”maailmannaiseksi”.

Alituinen paikasta toiseen siirtyminen sekä pitkät lento-, laiva- ja bussimatkat alkavat väsyttää. Lisäksi väsymystä aiheuttavat kuumat lämpötilat ja jatkuva vieraiden kielien puhuminen ja kuunteleminen. Päivittäiseen arkeen liittyvien pikku pulmien ratkaiseminen ja yritykset ymmärtää ympäröivää maailmaa lisäävät myös väsymyksen tuntua.

Oletan, että on mukava palata kotiin. Helsinki näyttää hyvin kauniilta ja siistiltä Bombayn jälkeen. Paluusta tulee kuitenkin iso pettymys. Olen paria pientä seikkaa lukuun ottamatta ulkoisesti sama ihminen kuin ennen matkaa. Aurinko on vaalentanut hiukset ja muutama kilo on karissut ennestään hoikasta varresta. Sisäinen muutos sen sijaan on suunnaton.

Paluu normaaliin elämänmenoon on vaikeaa. En itsekään ymmärrä, mikä minulla on. Matka ei kiinnosta muita ihmisiä. Ystävät ja perhe vaikuttavat typeriltä. Vasta myöhemmin tajuan, että ystävät eivät olleet typeriä. Ymmärrän myös, miksi itse käyttäydyin niin kuin käyttäydyin. Kulttuurishokki. 

Pari viikkoa kotiinpaluun jälkeen matkustan linja-autolla Seinäjoelta Jyväskylään.

”Olet matkustanut maailman ympäri?” kuljettaja sanoo yllättäen, kun istahdan penkkiin.

”Niin olen. Palasin Suomeen jokin aika sitten.”

Kuljettaja on kiinnostunut matkastani. Ilahdun ja yllätyn. Autossa on vain muutama matkustaja, joten suuri osa matka-ajasta menee matkakokemuksista kertomiseen.

Maailmanympärysmatka ei tehnyt minusta parempaa ihmistä, mutta reissaaminen lisäsi päättäväisyyttä ja antoi uskallusta edetä kohti päämäärää myöhemminkin elämän varrella. Yksi tärkeimmistä opeista liittyy unelmointiin. Opin unelmoimaan ISOSTI. Lähes vuoden kestävän reppureissun onnistuminen osoitti, että saavuttamattomiltakin vaikuttavat haaveet voivat toteutua.

Maija-Liisa Honkola